”Humanistilla on oikeus ja velvollisuus olla aidosti ylpeä omasta alastaan” (30.11.2017)
Syksyllä 2011 abiturientti Karjalainen oli varma, että hänestä tulee kirurgi tai psykiatri. Halu auttaa ihmisiä ja Greyn anatomiaa katsoessa vietetyt tunnit varmistivat, että kalenteriin oli merkitty punaisella kynällä muistutuksia, kuten “Ilmoittaudu valmennuskurssille” tai “Lääkiksen pääsykoe klo 9”. Lääkishaaveet ja kolme kertaa kesken jääneet kemian kurssit eivät kuitenkaan kohdanneet, ja abikeväänä oli aika vaihtaa suunnitelmaa ainakin kuluvan vuoden osalta.
“Liian tyhmä lääkikseen” -ajatus sai mut hakemaan humanistiselle alalle. Ajattelin, että luen Galenosta sitten siellä kielioppikurssien lomassa. Syy sille, miksi hain opiskelemaan nimenomaan suomen kieltä, ei ole mulle vieläkään täysin selvä, mutta oon kyllä aina ollut kiinnostunut kielistä ja pitänyt opettamisesta. Hain suomen lisäksi ykkösvaihtoehtona lukemaan psykologiaa, mutta loppujen lopuksi en edes avannut pääsykoekirjoja.
Tuurilla pääsin kuitenkin suomelle sisään huonosta valmistautumisesta huolimatta, ja syksyllä 2012 alkoi uusi elämä Jyväskylässä. Heti ensimmäisinä päivinä tajusin, että täällähän mun kuuluu olla. Täällä mun ei tarvi yrittää ymmärtää kemiallisia reaktioita tai esittää olevani kiinnostunut sähkömagnetismista, koska en mä niistä aiheista oikeasti koskaan ollut kiinnostunut. Täällä nää ihmiset jaksaa oikeasti vääntää koko lounastauon siitä, mikä merkitysero on sanoilla vähän ja hieman, ja tekee sitä vielä mielellään. Muutama vuosi myöhemmin tapasin lukioystäväni lääkiskavereita ja katselin tulevien lääkäreiden pyörittelevät silmiään, kun intoilin pervokielitieteestä. Sillä hetkellä en olisi voinut olla onnellisempi omasta lingvistiikkaperheestäni.
Opiskeluaika on kyllä ollut ihan huippua aikaa. Opiskelemisen lisäksi on ehtinyt tehdä järjestöhommia, tutustua uusiin ihmisiin, harrastaa ja bailata. Kielitiede on aina ymmärtänyt, vaikka Osma-darra on jatkunut seuraavaan torstaihin asti – samaa ei varmaan voisi sanoa lääketieteellisestä. Vaikka kaikki kurssit ei todellakaan ole olleet kiinnostavia ja luonnontieteet kiehtovat edelleen, on tämä ala selvästi se, jolla mun tulee olla. Melkoinen mäihä, että ekalla kerralla osui napakymppiin.
Yksi tärkeimmistä opiskeluaikana oppimistani asioista on kuitenkin se, että humanistinen ala ei ole mikään varavaihtoehto luonnon- tai lääketieteelliselle. Humanisti ei ole “liian tyhmä lääkikseen” tai opiskele huuhaatiedettä. Humanistilla on oikeus ja velvollisuus olla aidosti ylpeä omasta alastaan. Ja minä ainakin olen. Oon hiton ylpeä siitä, että oon päässyt tänne opiskelemaan, ja näin valmistumisen kynnyksellä voin todeta, että sietääkin olla. Ja mitä tulee ihmisten auttamiseen: Kuka muka sanoo, ettei ope olisi sankari?
Marianna Karjalainen
<null>
”Valitsin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajalinjan, sillä se antaa ainutlaatuisen opettajan pätevyyden” (10.1.2017)
En oikeastaan tiennyt tulla Jyväskylän yliopistoon, oikeastaan vain tajusin jäädä kotikaupunkiini. Koko lukion ajan halusin lukemaan oikeustiedettä, kunnes abikeväänä historian kirjoituksiin lukiessa tuli seinä vastaan. En halunnut enää lukea riviäkään ja päätin olla hakematta oikikseen. Suunnittelin tekeväni töitä seuraavana talvena alkavaan varusmiespalvelukseen asti, mutta äitini kehotti hakemaan johonkin “plan b:hen”, joka oli Jyväskylän yliopisto. Hain suomen kielen, ruotsin kielen ja historian opettajankoulutuslinjoille, ja sain opinto-oikeuden kaikkiin kolmeen.
Valitsin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajalinjan, sillä se antaa valtakunnallisessa mittakaavassa ainutlaatuisen opettajan pätevyyden: opiskelijalla on sisään päästessään käytännössä valmis 300 opintopisteen opintopolku maisteriksi. Suomen kieli ja kirjallisuus on myös mielestäni koulujemme oppiaineista yksi hienoimpia, sisällöiltään laajin ja pedagogisilta mahdollisuuksiltaan paras. Ajattelen, että äikänmaikkana minulla on paras mahdollisuus kasvattaa tasapainoisia ja vastuullisia jäseniä yhteiskuntaamme.
Opintopolkuni ei ole ollut suorin mahdollinen. Lähdin inttiin ensimmäisen vuoden tammikuussa, minkä takia minulta jäivät kolmen aineen perusopinnot kesken. Onnekseni jouduin puolustuspoliittisiin erimielisyyksiin puolustusvoimain kantahenkilökunnan ja palasin takaisin yliopisto-opintoihin vielä fuksivuoden kevääksi. Toisena vuonna kirin kiinni ensimmäisen vuoden kikkailujani ja suoritin kuolemattomuuden, yli 100 opintopistettä. Tuolloin lähdin mukaan myös Sanen toimintaan: puuhailin isäntänä ja harjoittelin korkeakoulupolitiikkaa kopona, joka johti opiskeluaikojeni mielenkiintoisimpiin juttuihin.
Kolmantena vuonna oli taas sopiva aika mutkistaa opintopolkua ja lähteä päätä pahkaa mukaan ylioppilaskunnan toimintaan (ylioppilaskunta on yliopisto-opiskelijoiden lakisääteinen yhteisö, joka valvoo opiskelijoiden etuja ja järjestää monenmoista toimintaa ja myös rakentaa opiskelija-asuntoja). Olin kolmannesta neljänteen vuoteen ylioppilaskunnan hallituksessa, ja vaikka hallituslainen on puolipäivätöissä, sain kandini valmiiksi ajallaan. Hallituksesta jatkoin vielä ylioppilaskunnan puheenjohtajaksi, minkä ohella suoritin opettajaopinnot harjoitteluineen vitosvuonna.
Ylioppilaskunnassa touhuaminen varmasti venytti valmistumistani, mutta en vaihtaisi päivääkään pois. Pääsin mukaan juttuihin, joihin ei humanisti-äikänopen tutkinnolla olisi ikinä mahdollisuutta: olen ollut myymässä tietokonefirmaa, käynyt eduskunnassa haastamassa kansanedustajia koulutuspolitiikasta ja ollut rakennuttamassa kerrostaloa (jos asut Kortepohjan T-talossa, voit fiilistellä, että ihan tavallinen sanelainen kävi pankissa hakemassa 3,5 miljoonan euron lainan tätä pytinkiä varten).
Graduni aloitin nelosvuonna ja sen on pitänyt valmistua jo viitisen kertaa. Nyt olen tukevasti ännännellä vuodella menossa, vaikka tavoitteenani onkin valmistua ennen seitsemättä opiskeluvuotta. Suoritan paraikaa siviilipalvelustani jyväskyläläisessä koulussa, ja olen päässyt opettamaan kaikkia oppiaineita, kaikkia luokkia ensimmäisestä yhdeksänteen ja olemaan erityisopettajana englannissa ja äikässä. Saamani työkokemus on parasta mahdollista.
Opiskeluaika on jumalatonta rallia. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu oudolta, että on kyennyt yhtä aikaa opiskelemaan, hoitamaan muutamaa luottamustoimea, pyörittämään urheiluseuraa, harrastamaan ja kaiken tämän lisäksi vielä bilettämään. Jos jotain opiskeluun liittyviä vinkkejä pitäisi antaa, neuvoisin olemaan työskentelemättä liikaa ja keskittymään niihin asioihin, jotka kiinnostavat. Yksittäisellä kurssiarvosanalla ei ole väliä, jos olet sisäistänyt asiat. Varsinkin opettajilla oikea osaaminen punnitaan aivan muualla kuin Äänteistä puheeksi -kurssin tentissä.
“Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat”, totesi Vilho Koskela. Olen ottanut Väinö Linnalta monia elämänviisauksia, mutta Koskelan lausahdus kuvaa opiskelujani parhaiten. Yhtään Rinneriehaa ei kannata jättää väkisin väliin, ja poissaolot voi aina korvata.
Taimo Halme
<null>
”Mulla kävi mäihä ja tajusin tykkääväni tästä oikeesti” (1.11.2016)
Musta piti tulla lääkäri, niin kuin John Carter tai Luka Kovac Teho-osastossa. Halusin sotakentille leikkaamaan haavoittuneita pommien räiskyessä ympärillä. Mun suurin haave oli pelastaa maailma, mutta mun matikkapää ei riittäny siihen.
Lukion ekalla matikan numero hujahti kympistä kutoseen. Laskin kaikki illat, mutta siinä se silti seisoi: kompensaatiotehtävienkin jälkeen paperissa irvisteli kohtalainen. Itkin äidille, ettei musta ole lukioon, liekö eläjäksikään.
Luin ja laskin, laskin ja luin. Joskus meni oikein, useimmiten ei. Sitten päätin, että hiiteen kaikki numerot. Mulla on muutakin tekemistä seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi kuin etsiä sitä saatanan äksää. Enää käytän mokomaa vierasperäistä vain sanassa xylitol ja huumorilla sanoissa mix ja läxyt.
Ei äikkä ollu koskaan mun unelma. Päädyin alalle kliseisistä syistä, koska mun äikän opet oli ihanii ja oon aina tykänny kirjottaa. Mulla kävi mäihä ja tajusin tykkääväni tästä oikeesti. Ois voinu käydä ihan toisinki.
Päivääkään en oo valintaani katunut. Harvoin ees miettinyt. Elämässä pitää tehdä jotain ja aina ei voi olla kivaa. Tällä alalla on ollut suurimmaksi osaksi kivaa.
On ollu monta hyvää vuotta aikaa kasvaa kielitieteilijänä ja ihmisenä. Ei oo ollu liikaa läksyjä ja aina on kerinny juomaan bisseä. ”Ei ois aikaa tämmöseen lääkiksessä”, oon miettiny, kun oon lintsannu luennolta darran takia.
Oon käyttänyt aivan liian paljon rahaa haalarimerkkeihin ja sitsiasuihin, ja hukannut sata kertaa ajokorttini haalarin lahkeeseen. Vieläkään en oo saanu tarpeekseni kokoglitteriin pukeutumisesta tai oppinu palauttamaan kirjaston kirjoja ajoissa.
Nyt alan olla valmis. Musta tulee ehkä äikän ope, ehkä toimittaja. Molempia oon kokeillu ja hyvältä vaikuttaa. Ja mikä parasta, mun elämässä ei oo yhtään äksää.
Susanna Stranius
Ps. Niistä haalarimerkeistä. Ne todellakin saa liimata.
<null>
”Alusta asti ala on tuntunut niin omalta kuin olla ja voi” (1.10.2016)
Kolmas opiskeluvuosi on juuri alkanut, ja tieni oikealle alalle on ollut loppujenlopuksi aika yksinkertainen. Niin yksinkertainen, että välillä mietityttää, oliko tämä oikeasti muka näin helppoa? Ekalla yrittämällä sisään ja alusta asti ala on tuntunut niin omalta kuin olla ja voi. Mutta ei tämä tie ole ihan niin sileä ollut, ja tässäpä tulee tarkempi selonteko!
Kirjoitin ylioppilaaksi Kaurialan lukiosta Hämeenlinnasta keväällä 2013. Lukion aikana haaveilin kovasti yliopisto-opinnoista, mutta en ollut ollenkaan varma omasta kyvykkyydestäni. Yliopisto tuntui pilvilinnojen päällä olevalta paikalta, jonne vain Mensan jäseneksi kelpaavat ihmenerot pääsevät mikäli planeetat ovat oikeassa muodostelmassa. Joka tapauksessa moni akateeminen ala kiinnosti, ja lopullisen rohkeuden yliopistoon hakemiseen sain hyvin menneistä yo-kirjoituksista. Abikeväänä hain opiskelemaan sosiaalityötä, mikä tuntuu nyt todella omituiselta. Halusin kuitenkin joka tapauksessa pitää välivuoden, joten pääsykokeissa kävin vain harjoittelemassa pääsykoetilannetta. Töitä oli tiedossa, ja halusin ennemmin pitää taukoa opiskeluista ja säästää. Enkä kyllä ollut ollenkaan käryllä siitä, mikä haluaisin isona olla.
Välivuoden aikana opiskelumotivaatio kasvoi kohisten, ja marraskuussa 2013 menin ammatinvalintapsykologin paikkeille. Siinä vaiheessa olin kahden vaiheilla: yhteiskuntatieteellinen ala vai opettajan opinnot? Jos opettaja, niin yhteiskuntaoppi vaiko äikkä? Parin tapaamiskerran jälkeen olimme ammatinvalintapsykologin kanssa tulleet siihen tulokseen, että kyllä se on se äikän ope miksi minun kannattaa ryhtyä. Ei muuta kun Google laulamaan ja pääsykoekirjat tilaukseen!
Googlettamista on muuten iso kiittäminen siitä, että pääsin sisään. Suomi24- ja demi.fi:n foorumeilta sain tietoa, että Jyväskylän yliopiston suomen kielen pääsykokeisiin kannattaa ehdottomasti lukea kielioppikirjoja sen virallisen pääsykoekirjan lisäksi. Luin siis kolmea kielioppikirjaa ja sitä ”oikeaa” pääsykoekirjaa, joka keskittyi kielitieteeseen. Voin laittaa pääni pantiksi, että ilman kieliopin ja lauserakenteiden pänttäämistä eivät olisi yliopiston ovet auenneet. Pääsykokeisiin lukeminen oli hirveää, enkä toivottavasti joudu tekemään sitä enää koskaan (en ole kyllä tavannut ketään, joka olisi siitä erityisemmin nauttinut).
Hyväksymiskirje tuli sitten juhannuksen jälkeen 2014. Kun avasin kuoren, luulin sen olevan joku ”onnea, pääset avoimeen yliopistoon, tässä tilinumero” –tyyppinen lerpake, mutta olinkin ihan oikeasti päässyt sisään. Se oli elämäni onnellisin päivä. Itkeä vollotin onnesta ja epäuskosta, ja uskon olevani seuraavan kerran yhtä hillittömän ja äkkinäisen onnellinen sitten, jos joskus voitan ylisuuren summan rahaa tai saan oman lapsen. Niin iso juttu se opiskelupaikan saaminen oli ja on edelleen!
Opinnot ovat olleet vielä mielenkiintoisemmat kuin osasin odottaa. Suomen kielen opiskelu on niin monipuolista. Eivät kaikki kurssit ole tietenkään lemppareita olleet, mutta yleisfiilis on säilynyt oikein hyvänä koko opiskelujen ajan, eikä alanvaihto ole käynyt mielessäkään. Opiskelukaverit ovat ihania ja meidän ainejärjestö myös. Jyväskylään on ollut helppoa kotiutua, vaikka ensimmäistä kertaa kävin täällä silloin pääsykokeissa, ja toisen kerran sitten kun muutto alkoi. Oli lottovoitto valita Jyväskylä ja Jyväskylän yliopisto. 🙂
Sara Ruokola
<null>
”Ensimmäinen kuva minusta Fennicumin portailla on otettu, kun olin neljän kuukauden ikäinen” (1.9.2016)
Tämän sarjan kirjoituksissa on jo kerrottu erilaisista reiteistä Jyväskylään opiskelemaan suomen kieltä. Minun reittini ei ole kaikkein tavanomaisin, vaikka askelmerkit olivat tarjolla jo varhaisessa vaiheessa.
Ensimmäinen kuva minusta Fennicumin portailla on otettu, kun olin neljän kuukauden ikäinen. Molemmat vanhempani opiskelivat Jyväskylän yliopistossa, äiti äidinkielenopettajaksi ja isä luokanopettajaksi. Lapsuuteni ajan Jyväskylään reissattiin säännöllisesti. Siellä tavattiin perhetuttuja, joita vanhempien opiskeluvuosilta oli jäänyt lähipiiriimme. Fennicumin portaat kuvattiin moniin lapsuudenkuviin, sillä oma ja siskoni kummitäti ovat myös valmistuneet sieltä.
Äiti jatkoi historian ja yhteiskuntatieteiden opintoja, kun olin alle kouluikäinen. Eskarilaisena tiesin, mikä on tentti. Olin nähnyt yliopiston päärakennuksen aulan, jossa yleisenä tenttipäivänä huudeltiin opiskelijoita, kun tenttiä aloitettiin. Lapsen näkökulmasta siinä oli jotain hohdokasta. Leikin kotona ruskeiden kirjekuorten avulla yleistä tenttipäivää.
Muistan tarkalleen hetken, jolloin päätin, että haluan itsekin opiskella Jyväskylän yliopistossa. Kotivideolla näkyy, miten lähden juoksemaan ylämäkeä ja huikkaan muille, että juoksen jo edeltä Fennicumiin. Olin yhdeksänvuotias. Päätös oli tehty, mutta en kertonut siitä moneen vuoteen kenellekään.
Valmis latu oli avattu kuljettavaksi. Voisi kuvitella, että päätyminen Jyväskylään opiskelemaan suomen kieltä olisi ollut helppoa ja yksinkertaista. Tavallaan se olikin, mutta se ei ole koko totuus. Kyseenalaistin koko suunnitelman vuosiksi, sillä se tuntui liian helpolta ratkaisulta. Minun oli selvitettävä itselleni – ja muille, että kyse on omasta valinnastani. Ei siitä, että edessä oli valmis polku kuljettavaksi.
Abisyksynä seisoin Fennicumin edessä paljettibaskeri päässä. Julkaisin kuvan Facebookissa ja linjasin siinä tavoitteeni – Fennicum ja uusi lakki. Heti kuvan julkaisun jälkeen hirvitti. Olisiko ollut parempi olla hiljaa tavoitteistaan? Mitä jos soveltuvuuskoe osoittaa, että minusta ei olekaan alalle? Siinä epäonnistuminen olisi ollut rankkaa.
Pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon äidinkielenopettajaksi syksyllä 2013. Kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun olin päättänyt, että myös minä haluan opiskella Jyväskylässä. Olo oli epätodellinen. Samaan aikaan paikassa oli paljon tuttua, mutta ihanalla tavalla täysin uutta. Jotain aivan omaa.
Kuluneet kolme vuotta ovat osoittaneet, että opiskelupaikka on minulle juuri oikea. Tänä lukuvuonna teen opettajan pedagogisia opintoja. Edessä on opintojen odotetuin ja paras vuosi.
Olen kasvanut opettajien ympäröimänä. Minusta tulee äidinkielenopettaja kaikesta huolimatta, ei sen vuoksi. Tiedän, mitä hankalaa ja ikävääkin ammattiin sisältyy. Kuvitelmat eivät ole liian ruusuisia, sillä työn arki on monella tavalla tuttua. Opettaminen on minun elämäni rakkaus, johon haluan sitoutua loppuelämäksi. Tositarkoituksella.
Riikka Rintala
P.S. Kaikkien lapsuusmuistojen jälkeen jotain omaakin on oltava. En halua asua Kortepohjassa enkä varsinkaan KOAS:n asunnossa Myllyjärvellä. Sen verran monta kertaa olen seisonut pikkulikkana näiden kerrostalojen pihalla ja kuunnellut tarinoita opiskeluvuosilta.
<null>
”Äidinkielen oppiaineen monimuotoisuus on mahtava asia” (1.6.2016)
Kolmas kerta toden sanoo, ainakin minun kohdallani. Olen siis Knuutilan Saara ja tämä vuosi oli toinen vuoteni suomen opettajalinjalla. Miten tähän on tultu? Lukiossa haaveammatikseni muodostui opettaja, mutta tarkempaa suuntaa pohdin pitkään. Kiinnostuksen kohteinani olivat esimerkiksi uskonnon-, kotitalous- sekä luokanopettajan työt. Kiitos silloiselle opolleni, tajusin oikeasti haluavani äidinkielen opettajaksi.
Kirjoitettuani ylioppilaaksi 2012 päädyin hakemaan äidinkielen ja tietotekniikan aineenopettajakoulutukseen, joista tietotekniikka sitten tärppäsi. Äidinkieli harmitti, sillä paikka jäi pienestä kiinni, mutta tieto syksystä yliopistossa silti ilahdutti. Lähdin avoimin mielin ohjelmoinnin ja tietoverkkojen maailmaan. Jouduin kuitenkin hyvin äkkiä toteamaan, ettei tietotekniikka ollutkaan minua varten. Ahdistavien kuukausien jälkeen päätin hakea uudestaan äidinkielen opettajaksi. Taisin pitää koetta itsestäänselvyytenä, sillä alitin ainakin oman henkilökohtaisen rimani saadessani pisteet takaisin: opiskelupaikka ei ollut lähelläkään. No, vuoden töissä kärvistelyn jälkeen sisuunnuin ja päätin opiskella muutamia suomen kielen perusopintojen kursseja avoimessa yliopistossa. Onneksi, sillä keväällä 2014 pääsin heittämällä läpi. Olin vihdoinkin lähempänä haaveammattiani.
Suomen kielen kommervenkit ovat aina kiehtoneet minua. Tämä ilmenee intoilustani todella huonoja puujalkavitsejä kohtaan, joista läheiseni saavat sitten kärsiä. Myös äidinkielen oppiaineen monimuotoisuus on mahtava asia: se antaa opettajalle vapaat kädet verrattuna moneen muuhun aineeseen. Ihanat ystävät ja mukava ilmapiiri ovat myös suuri osasyy viihtymiseeni. Tietotekniikalla ollessani ei hengenheimolaisia tahtonut oikein löytyä. Jotain hyvää siitäkin retkestä seurasi, sillä miekkoseni löysi oman alansa tehdessään minun rästiin jääneitä ohjelmoinnin kotitehtäviä.
Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että päädyin juuri tätä kautta opiskelemaan äidinkielen opettajaksi. Nyt tiedän ainakin sen, miltä tuntuu opiskella alaa, joka ei ole ollenkaan oma. Lisäksi oli mukavaa huomata avoimen opintojen auttaneen hurjasti pääsykokeessa. Osaan arvostaa opiskelupaikkaani varmasti eri tavalla, kuin vajaa neljä vuotta sitten olisin arvostanut.
Saara Knuutila
<null>
”Opinnoillani on selkeä päämäärä” (1.5.2016)
Keväällä 2013 minulla ei tuoreena ylioppilaana todellakaan ollut selvää käsitystä siitä, mitä alaa haluaisin lähteä opiskelemaan. Haaveilin kansainvälisestä urasta sekä Joensuusta pois pääsemisestä. Päädyin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan valtio-oppia, ja totesin tuskallisen pian olevani aivan väärässä paikassa.
Marraskuun tienoilla postiluukustani ilmestyi muutama Keskisuomalainen täysin oudolla nimellä. Eräässä numerossa oli juttu maahanmuuttajien kotoutumiskoulutuksesta, ja minussa heräsi sen luettuani vahva halu auttaa tänne tulevia ihmisiä sopeutumaan yhteiskuntaamme. Ajattelin, että yhteiskuntatieteellisen opinnot sulautuisivat siihen oikein mukavasti. Alalla pääsisin lisäksi alun perinkin tavoittelemaani kansainväliseen työympäristöön.
Keväällä hain opiskelemaan suomen kieltä, mutta kehittelin mielessäni jatkuvasti varasuunnitelmia, sillä minulle oli kerrottu, että sisään on todella vaikea päästä. Onneksi niitä ei koskaan tarvinnut toteuttaa, vaan syksyllä 2014 aloitin innosta puhkuen polkuni kohti äidinkielen ja suomen kielen opettajuutta. Päivääkään en ole loikkaamistani katunut ‒ enemmän ehkä sitä, että vanhempieni opettajuuden vuoksi pidin ammattia aikaisemmin ehdottomana einä.
Opintojen edetessä on toki tullut vastaan kursseja, joilla kiinnostus on ollut vähäisempää (krhmtaip220krhm), mutta ne eivät kuitenkaan ole laskeneet yleistä motivaatiotani, sillä opinnoillani on selkeä päämäärä. Valtio-opissa minusta tuntui, ettei tähtäimessä ole muuta kuin valmistuminen itsessään. Nyt tiedän, miksi valmistun. Ainakin suurin piirtein. Alun perin olin vahvasti suuntautumassa vain S2-alaan, mutta vähitellen myös perinteisempi äidinkielen opettajuus on alkanut tuntua varteenotettavalta vaihtoehdolta. Miksi tyytyisin yhteen osa-alueeseen, kun on tarjolla niin monta mielenkiintoista tehtävää?
On erittäin inspiroivaa, että pääsemme jo opintojen aikana tutustumaan opetuksen kenttään monipuolisesti. Olen päässyt seuraamaan vaihtareiden suomen kielen kurssia ja käynyt opettamassa vastaanottokeskuksessa. Tällä hetkellä meneillään on Norssin ”pikkuharkka” ja pian pääsemme myös ammattikoululle seuraamaan opetusta. Vaikka aikataulut saavat säännöllisesti pään sekaisin ja stressi uhkaa viedä ne vähäisetkin yöunet, on tämä kaikki loppujen lopuksi sen arvoista, vaikka välillä ei jaksa muuta kuin valittaa. Tällä hetkellä olen ainakin ihan fiiliksissä siitä, mitä kaikkea pääsenkään vielä tekemään tulevaisuudessa!
Sanni Törmänen
