Täydellinen työ kunnianhimottomalle ihmettelijälle

Sanoin kerran ystävälleni – minkä lie hömppälehden persoonallisuustestiä rustatessamme – etten ole kovin päämäärätietoinen ihminen. Ystäväni silminnähden yllättyi: ”Mutta sähän teet väitöstutkimusta!” Väikkäriä ja sitä usein seuraavaa akateemista uraa pidetään varmaankin yleisesti aika tavoitteellisen ihmisen touhuna.

En ole kuitenkaan koskaan kovin tarkkaan tiennyt, mitä haluan tehdä työkseni.

Abivuotenani 2007 olin vielä aika varma, että haluan biologiksi. Mutta en jaksanut mennä pääsykokeisiin. Suomen kieltä hain opiskelemaan, koska kuulin jonkun koulukaverin hakevan – aikaisemmin en ollut edes tajunnut moisen vaihtoehdon olemassaoloa.

Seuraava syksynä istuinkin sitten Fennicumilla kuuntelemassa, millaista on opiskella suomen kieltä Jyväskylän yliopistossa, vaikkei se siinä vaiheessa ollut intohimoni.

Pääsin hakuvaiheessa myös opelinjalle, vaikkei opettajuus siinä vaiheessa ollut intohimoni.

Mikä sitten oli intohimoni?

Pidin filosofiasta, musiikista, taiteesta, politiikasta, ihmisten toiminnan analysoimisesta ja yhteiskunnallisten kysymysten pohtimisesta. Innostuin herkästi käymään keskusteluja milloin mistäkin. Jälkikäteen analysoituna olin kiinnostunut asian kuin asian rakenteista, säännönmukaisuuksista, erityispiirteistä, logiikasta, perusteista ja selityksistä, eli minussa oli selvästi tutkija-aineista. Podin kuitenkin usein ahdistusta siitä, etten ollut löytänyt mystistä omaa juttuani, jollainen mielestäni ”kaikilla muilla” oli.

Ensimmäisinä opiskeluvuosinani en käyttänyt kovin paljoa energiaa opiskeluun. Sittemmin oivalsin – vaikea tarkasti paikantaa, missä ja miten – että kaikkia kiinnostuksen kohteitani voi lähestyä kielen ja tekstien näkökulmasta. Herännäisyyteni vaikuttivat luultavasti ainakin kahden professorin, Minna-Riitta Luukan ja Sari Pietikäisen, mahtavat tekstilaji- ja diskurssintutkimuksen kurssit.

Opettamisestakin sytyin siinä vaiheessa, kun pääsin valmistumiseni jälkeen tuntiopettajan töihin Jyväskylän yliopiston kielikeskukseen (nykyiseen Moviin). Kokeilin kyllä äidinkielen opettamista peruskoulussa opintojeni aikana, mutta vasta kirjoitusviestinnän opettajana huomasin olevani elementissäni. Myös yliopistopedagogiikan erityispiirteet kiinnostivat. Tästä uravaihtoehdosta ei puhuttu lukiossa eikä oikeastaan yliopistossakaan, tai ainakaan puheet eivät olleet minua tavoittaneet.

Nyt olen väitellyt tekstitaidoista ja tekstilajeista, ja hoidan suomen kielen yliopisto-opettajan sijaisuutta Turun yliopiston kieli- ja käännöstieteiden laitoksella. Tähän hetkeen olen kaiketi päätynyt tarttumalla eteeni tarjoutuviin työtilaisuuksiin, joista kustakin olen löytänyt jonkin minua viettelevän piirteen: väikkärini tein monitieteisessä, Minna-Riitta Luukan vetämässä tutkimushankkeessa, ja edellä mainittujen lisäksi olen muun muassa opettanut alakouluissa, tehnyt työharjoittelun Varsovan yliopistossa, opettanut soveltavaa kielitiedettä, pitänyt vierailuluentoja ja ollut aktiivinen erilaisissa väitöskirjatutkijoiden verkostoissa.

Nykytilanteessani yliopisto-opettajana parasta on se, että saan työkseni perehtyä minua ikuisesti kiinnostaviin kysymyksiin tekstien ja sosiaalisen toiminnan suhteesta – ja se, että työaikani on aivan naurettavan joustava (verrattuna siis monien toisilla aloilla työskentelevien tuttujeni töihin). Saatan käydä boulderoimassa keskellä päivää, ja opetus- ja palaverihetkiä lukuun ottamatta saan päättää itse, milloin teen työni. Joustavuudessa on tietty huonotkin puolensa, mutta olen vuosia apurahalla tutkiessani tottunut oman työni organisointiin.

Yliopiston palkat tai tutkijan apurahat eivät tunnetusti päätä huimaa – lukion äikän opena tienaisin enemmän – mutta toisaalta saan käyttää työaikaani esimerkiksi tutkimiseen, eivätkä kaikki viikonloput kulu tekstipinojen korjaamisessa.

Se taas on valitettavasti tälle alalle tyypillistä, että nykyinen työsuhteeni kestää vain 6 kk, minkä jälkeen tiedossa on akateemisen silpputyöläisen pakkovapaa. Jollei siis käy munkki erään hankkeen rahoitushaussa, jossa olen mukana kaiketi siksi, että huutelin Twitterissä jotain akateemisesta kirjoittamisesta. Jos rahoitusta tulisi, siitä seuraisi paine hakea lisää rahoitusta sekä suoltaa uusia julkaisuja.  

Mutta harvempi maisterinpapereita seuraava tietotyö on stressitöntä ja vakaata. Kaltaiselleni etsikkosielulle sopii, että tämä ura mahdollistaa hurahtamisen ja innostumisen sekä suunnanmuutokset.

Kaikki tutkijat eivät tietenkään ole tällaisia tilaisuudesta toiseen pomppijoita. Varmasti joukossa on paljon selkeämmin uratoiveensa tuntevia ihmisiä, ja päämäärätietoisuudesta tuskin on haittaa. Enää tulevaisuus ei kuitenkaan niin kovin ahdista; ”oma juttuni” kun tuntuu olevan aina se työ, tutkimusaihe tai opetettava kurssi, jonka ääreen satun päätymään.

Loppuun vielä muutama vinkki kaikille jatko-opintoja suunnitteleville. Nämä eivät ole yleispäteviä ohjeita mutta auttoivat minua:

  • Jos jokin opintojesi aihe kiinnostaa sinua, syvenny siihen ja tee aihetta käsittelevät kurssit huolella. 
  • Lue, kirjoita, ideoi ja esittele ajatuksiasi kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan.
  • Hakeudu tutkimusavustajaksi.
  • Lähesty proffia ja pyydä kommentteja suunnitelmiisi.
  • Jos suinkin mahdollista, tunge itsesi johonkin tutkimushankkeeseen. Se taas onnistuu häiriköimällä proffia ja seuraamalla yliopisto(je)n tutkimusprofiileja.
  • Haastattele väitöskirjatutkijoita ja jo väitelleitä heidän kokemuksistaan (esim. tähän osoitteeseen voi laittaa viestiä: hilkka.paldanius@gmail.com).

Kuka?

Hilkka Paldanius, äidinkielen- ja kirjallisuuden opettajalinjan alumni

Suomen kielen yliopisto-opettajan sijainen Turun yliopiston kieli- ja käännöstieteiden laitoksella

Väitteli vuonna 2020 Jyväskylän yliopistossa aiheenaan lukion historian aineistopohjaisen esseen tekstilaji. Väitöskirjan voi lukea täältä.