”Humanistilla on oikeus ja velvollisuus olla aidosti ylpeä omasta alastaan.”

Syksyllä 2011 abiturientti Karjalainen oli varma, että hänestä tulee kirurgi tai psykiatri. Halu auttaa ihmisiä ja Greyn anatomiaa katsoessa vietetyt tunnit varmistivat, että kalenteriin oli merkitty punaisella kynällä muistutuksia, kuten “Ilmoittaudu valmennuskurssille” tai “Lääkiksen pääsykoe klo 9”. Lääkishaaveet ja kolme kertaa kesken jääneet kemian kurssit eivät kuitenkaan kohdanneet, ja abikeväänä oli aika vaihtaa suunnitelmaa ainakin kuluvan vuoden osalta.

“Liian tyhmä lääkikseen” -ajatus sai mut hakemaan humanistiselle alalle. Ajattelin, että luen Galenosta sitten siellä kielioppikurssien lomassa. Syy sille, miksi hain opiskelemaan nimenomaan suomen kieltä, ei ole mulle vieläkään täysin selvä, mutta oon kyllä aina ollut kiinnostunut kielistä ja pitänyt opettamisesta. Hain suomen lisäksi ykkösvaihtoehtona lukemaan psykologiaa, mutta loppujen lopuksi en edes avannut pääsykoekirjoja.

Tuurilla pääsin kuitenkin suomelle sisään huonosta valmistautumisesta huolimatta, ja syksyllä 2012 alkoi uusi elämä Jyväskylässä. Heti ensimmäisinä päivinä tajusin, että täällähän mun kuuluu olla. Täällä mun ei tarvi yrittää ymmärtää kemiallisia reaktioita tai esittää olevani kiinnostunut sähkömagnetismista, koska en mä niistä aiheista oikeasti koskaan ollut kiinnostunut. Täällä nää ihmiset jaksaa oikeasti vääntää koko lounastauon siitä, mikä merkitysero on sanoilla vähän ja hieman, ja tekee sitä vielä mielellään. Muutama vuosi myöhemmin tapasin lukioystäväni lääkiskavereita ja katselin tulevien lääkäreiden pyörittelevät silmiään, kun intoilin pervokielitieteestä. Sillä hetkellä en olisi voinut olla onnellisempi omasta lingvistiikkaperheestäni.

Opiskeluaika on kyllä ollut ihan huippua aikaa. Opiskelemisen lisäksi on ehtinyt tehdä järjestöhommia, tutustua uusiin ihmisiin, harrastaa ja bailata. Kielitiede on aina ymmärtänyt, vaikka Osma-darra on jatkunut seuraavaan torstaihin asti – samaa ei varmaan voisi sanoa lääketieteellisestä. Vaikka kaikki kurssit ei todellakaan ole olleet kiinnostavia ja luonnontieteet kiehtovat edelleen, on tämä ala selvästi se, jolla mun tulee olla. Melkoinen mäihä, että ekalla kerralla osui napakymppiin.

Yksi tärkeimmistä opiskeluaikana oppimistani asioista on kuitenkin se, että humanistinen ala ei ole mikään varavaihtoehto luonnon- tai lääketieteelliselle. Humanisti ei ole “liian tyhmä lääkikseen” tai opiskele huuhaatiedettä. Humanistilla on oikeus ja velvollisuus olla aidosti ylpeä omasta alastaan. Ja minä ainakin olen. Oon hiton ylpeä siitä, että oon päässyt tänne opiskelemaan, ja näin valmistumisen kynnyksellä voin todeta, että sietääkin olla. Ja mitä tulee ihmisten auttamiseen: Kuka muka sanoo, ettei ope olisi sankari?

Marianna Karjalainen