”Mulla kävi mäihä ja tajusin tykkääväni tästä oikeesti”
Musta piti tulla lääkäri, niin kuin John Carter tai Luka Kovac Teho-osastossa. Halusin sotakentille leikkaamaan haavoittuneita pommien räiskyessä ympärillä. Mun suurin haave oli pelastaa maailma, mutta mun matikkapää ei riittäny siihen.
Lukion ekalla matikan numero hujahti kympistä kutoseen. Laskin kaikki illat, mutta siinä se silti seisoi: kompensaatiotehtävienkin jälkeen paperissa irvisteli kohtalainen. Itkin äidille, ettei musta ole lukioon, liekö eläjäksikään.
Luin ja laskin, laskin ja luin. Joskus meni oikein, useimmiten ei. Sitten päätin, että hiiteen kaikki numerot. Mulla on muutakin tekemistä seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi kuin etsiä sitä saatanan äksää. Enää käytän mokomaa vierasperäistä vain sanassa xylitol ja huumorilla sanoissa mix ja läxyt.
Ei äikkä ollu koskaan mun unelma. Päädyin alalle kliseisistä syistä, koska mun äikän opet oli ihanii ja oon aina tykänny kirjottaa. Mulla kävi mäihä ja tajusin tykkääväni tästä oikeesti. Ois voinu käydä ihan toisinki.
Päivääkään en oo valintaani katunut. Harvoin ees miettinyt. Elämässä pitää tehdä jotain ja aina ei voi olla kivaa. Tällä alalla on ollut suurimmaksi osaksi kivaa.
On ollu monta hyvää vuotta aikaa kasvaa kielitieteilijänä ja ihmisenä. Ei oo ollu liikaa läksyjä ja aina on kerinny juomaan bisseä. ”Ei ois aikaa tämmöseen lääkiksessä”, oon miettiny, kun oon lintsannu luennolta darran takia.
Oon käyttänyt aivan liian paljon rahaa haalarimerkkeihin ja sitsiasuihin, ja hukannut sata kertaa ajokorttini haalarin lahkeeseen. Vieläkään en oo saanu tarpeekseni kokoglitteriin pukeutumisesta tai oppinu palauttamaan kirjaston kirjoja ajoissa.
Nyt alan olla valmis. Musta tulee ehkä äikän ope, ehkä toimittaja. Molempia oon kokeillu ja hyvältä vaikuttaa. Ja mikä parasta, mun elämässä ei oo yhtään äksää.
Susanna Stranius
Ps. Niistä haalarimerkeistä. Ne todellakin saa liimata.
