Mistäs tiesit tänne tulla?

” Tunnen olevani huipulla, tykkään ja innostun siitä, mitä opiskelen ja teen”

Olin vielä teini ja asuin kotikaupungissani Csíkszeredassa tutustuessani suomalaiseen metallimusiikkiin. Silloiset kaksi suomalaista lempparibändiä, Ensiferum ja Korpiklaani, johdattivat minut laulujensa aiheiden takia lukemaan Kalevalan ensimmäisen kerran äidinkielelläni unkariksi sekä netistä yritin lukea osia suomeksi. 😀 Rakastuin siihen heti ja minusta tuntui siltä, että minun on pakko tutustua tähän maagiseen maailmaan ja luontoon, ihanaan pieneen kansaan ja mielettömän kauniiseen (suku)kieleen. Halusin myös ymmärtää, mistä yhtyeiden suomenkieliset laulut kertovat. 🙂

Niin ja talvet, tietenkin nämä Suomen pitkät, pimeät, kylmät, lumiset talvet kunnon pakkasineen : niilläkin on ollut suuri osuus siinä, minkä takia haaveilin päivät pitkät Suomesta ja päätin, että kyllä minä joku päivä vielä tänne muutan. En tiennyt miten tai milloin, mutta mä tiesin tekeväni sen.

Olin miettinyt, että ensimmäinen askel olisi varmaan oppia edes jonkin verran tätä kieltä. Niinpä päätin, että lukion jälkeen menen ainoaan yliopistoon, jossa opetetaan suomen kieltä koko Romaniassa: Kolozsvárin Babeș-Bolyai yliopistoon. Rahaongelmien takia jätin kuitenkin yhden vuoden väliin, jolloin tein töitä myyjänä, asiakaspalvelijana ja toimistotyöntekijänä kotikaupungissani.

Meni siis vuosi ja yliopistoon pääsin heti ensimmäisellä yrityksellä ja vielä ilmaiseen (eli valtion tukemaan) paikkaan, Humanistiseen tiedekuntaan. Otin pääaineeksini Englannin kieltä ja kirjallisuutta, ja sivuaineiksini Suomen kieltä ja kirjallisuutta sekä Norjan kieltä. Opiskelut sujuivat hyvin, rakastuin suomen kieleen ja kirjallisuuteen yhä enemmän ja innostukseni senkun kasvoi päivästä toiseen – kiitos kuuluu tietenkin myös suomen kielen opettajilleni, suomalaisille lehtoreilleni sekä suomalaisille harjoittelijoille. 🙂

Ensimmäisen kerran Suomessa kävin CIMOn (nykyisen Opetushallituksen) järjestämällä Suomen kielen ja kulttuurin II B kesäkurssilla Vaasan yliopistolla heinäkuussa 2013. Suomen ja minun suhteeni oli rakkaus ensimmäisellä silmäyksellä. <3 Kesäkurssi kesti kolme viikkoa ja se oli liioittelematta elämäni parasta aikaa. Silloin mä tiesin, että mä kuulun tänne. Suomi tuntui heti oikealta kodilta: turvalliselta, mahtavalta, vapaalta, äärettömän upealta ja sellaiselta paikalta, jossa voin rauhassa olla oma itseni, ilman kovien kriittikkien saamista esimerkiksi ulkonäöstäni.

Kun piti lähteä kotiin (ja tietenkin piti, kandidaattitutkielma ja viimeinen vuosi odottivat!), luulin maailmani murtuvan. Kotona itkin joka ikinen päivä vanhemmilleni, että haluan takaisin Suomeen. Kannoin Suomen ainutlaatuista tuoksua mukanani muistissani ja en malttanut odottaa, että pääsisin takaisin tänne. Kolmessa viikossa myös suomen kielen taitoni ovat vahvistuneet huomattavasti: uskalsin ja onnistuin puhumaan kursseilla jo melko sujuvasti. Noh, meni se viimeinenkin vuosi ja byrokrattisten taistelujen (sekä kyynelmerten ) hinnoin tuli suomenkielinen kanditutkielmakin valmiiksi, jonka otsikko tuntuu vieraalta vielä tänäkin päivänä:Identiteetin ilmaisujen tarkistaminen ja minä -kuvia Pirkko Saision teoksissa. Hahah. 😀 😀

8. elokuuta 2014 = Elämäni suurin unelma toteutui: muutin Suomeen. Viisi euroa nahkarotsin vasemmassa taskussa sekä koko elämä paketoituna yhteen reppuun ja yhteen rinkkaan. Näin se alkoi, uusi elämäni täällä. 🙂 Olin kolme viikkoa CIMOn Suomalaisen nykykirjallisuuden kesäkurssilla Jyväskylän yliopistolla, jonka jälkeen muutin au pariksi Järvenpäähän joulukuuhun saakka. Sen jälkeen muutin au pariksi Jyväskylään joulukuuhun 2015 saakka.

Koska heinäkuussa 2015 kävin CIMOn Suomen kielen ja kulttuurin IV kesäkurssia Tampereen yliopistolla ja rakastuin yliopistoon ja kaupunkiin, olisin vuonna 2016 halunnut hakea sinne opiskelemaan joko Suomen kielen tai Suomalaisen kirjallisuuden maisteriohjelmaa. Sain kuitenkin tietää, että minun olisi pitänyt suorittaa myös kandidaattivaiheen vielä kerran ja siihen minulla ei enää olisi ollut kärsivällisyyttä. Enkä totta sanoen siinä nähnyt mitään järkeä, sillä minullahan oli jo yksi kanditutkinto. Halusin suoraan eteenpäin ja maisteriohjelmaa opiskelemaan.

Ongelmana oli kuitenkin se, että vaikka valmistuin Kolozsvárin BBYn Humanistisesta kesäkuussa 2015, kanditutkintoni todistus ei valmistunut, kuin vasta kesäkuussa 2016. Henkilökunta sieltä ei suostunut luovuttamaan sen kenenkään muulle kuin minulle henkilökohtaisesti. Sinä vuonna kävin kotona jo toukokuussa eikä minulla töiden takia ollut enää aikaa matkustaa yhden paperin takia kotiin jälleen kerran.

Näin siis kahden vuoden tauon sijaan tauko opiskeluista venyikin kolmeksi vuodeksi, jonka aikana toimin mm. au parina kahdessa suomalaisessa perheessä, puhelinmyyjänä, siivoojana, tiskaajana, toimistotyöntekijänä, asiakaspalvelijana sekä henkilökohtaisena avustajana. Lopulta ja onneksi minut hyväksyttiin kesäkuussa 2017 Jyväskylän yliopistoon ja Suomen kielen ja kulttuurin maisteriohjelmaan, johon hain maaliskuussa.

En enää muista, mistä sain alun perin tietää, että juuri täällä minun nenäni edessä on suora ja pelkkä maisteriohjelma ulkomaalaisille, jossa opetuksen kieli on kuitenkin suomi, sekä suurin osa opetettavista aineista ovat samoja, kuin suomalaisillakin opiskelijoilla. Tämä oli minulle tärkein kriteeri maisteriohjelmia selaillessani: en olisi halunnut suorittaa maisterini englanniksi, sillä sitä kieltä opiskelin 17 vuotta, olen enkun kandi ja haluan hioa nimenomaan suomen kielen taitojani. Halusin suomenkielisen maisteriohjelman myöskin sen takia, koska uskon siihen, että tulevan työelämän kannalta siitä on myös hyötyä: luulisin, että se tulee painamaan tulevien esimiesten silmissä ja se tullaan arvostamaan.

Enkä pettynyt: tämä maisteriohjelma on ikään kuin minua varten suunniteltu ja tehty! Tämän ensimmäisen lukukauden aikana olen oppinut ja tehnyt niin paljon ja niin monipuolisesti, kuten aiemmin en ikinä, missään, edes vuosien aikana. Niin opiskeluissa kuin myös harrastusten ja erilaisten tapahtumien kautta. Tunnen olevani huipulla, tykkään ja innostun siitä, mitä opiskelen ja teen, ja tietenkin sanelainen yhteisö on mahtavin porukka, keihin olen tutustunut.

Heti ekasta on tuntunut siltä, että minut on todella avoimin mielin otettu vastaan ja tunsin itseni tervetulleeksi tähän Sane-perheeseen. 🙂 Ensimmäinen lukukausikin on suoritettu niin hyvin arvosanoin, että en olisi voinut edes unelmoida tällaisista. Olen alkanut arvostamaan itseäni vähän enemmän sekä myös tuntemaan ylpeyttä suorituksistani, jotka esimerkiksi suomea äidinkielenään puhuville saattavat tuntua pieniltä, mutta minulle ne ovat kilometripylväitä.

Olen huomannut, että joudun tietenkin tekemään tuplasti, ellei jopa kolmekin kertaa enemmän, töitä joidenkin kurssien kohdalla, kuin esimerkiksi suomalaiset opiskelijat. Tämä johtuu siitä, että vaikka koen olevani sujuva suomen kielen puhuja (virheitä tietenkin sattuu edelleen), silti on vielä käsitteitä ja sanoja, joita en ymmärrä ja sitten pitää katsoa sanakirjasta, tai tekstiä kirjoittaessa pitää varmistaa jokaista pientäkin kielioppi juttua, että meneekö se todella näin. 😀

Myös se, että Romanian ja Suomen eroavien opetusjärjestelmien takia (Romanian on paljon Suomea puutteellisempi ja epäolennaisiin keskittyneempi) minulta puuttuu tosi monesti sellainen pohja joidenkin vaikkapa kieliteorioiden yms. asioiden tapauksissa, joka muilla jo on, on välillä aiheuttanut hankaluuksia ja pettymyksiä. Helppoa ei siis tämäkään ole, mutta teen aina parhaani antaen itsestäni satakymmentä prosenttia, koska koen vihdoinkin monen vuoden harhailun jälkeen olevani oikeassa paikassa tekemässä ja opiskelemassa juuri sitä, mitä rakastan ja missä olen hyvä. 🙂

Tällä hetkellä Suomen kielen ja kulttuurin maisteriohjelman lisäksi olen myös suorittamassa Viestinnän ja median perusopintoja, sekä opiskelemassa viron kieltä. Syy tähän on se, että tulevaisuudessa tähtään sellaiselle alalle, jossa voisin hyödyntää niin suomen kuin muidenkin osaamieni kielten taitojani – esimerkiksi äidinkielen unkarin ja vaikkapa englannin, mutta en sulje pois romaniaa taikka norjaakaan (enkä viroakaan täysin :D). Tällainen ala voisi olla esimerkiksi HR. Viestinnän ja median taidot ovat myös suosittuja nykyään ja monessa työpaikkailmoituksessa ne on joko välttämättömiä tai ne katsotaan eduksi. Toki minusta ne vaikuttavatkin mielenkiintoisilta, muuten en olisi lähtenyt opiskelemaan niitä. 🙂

Toisaalta ei ole täysin mahdoton ajatus tutkijan taikka tulkin ja (suomalaisen nyky)kirjallisuuden kääntäjän urakaan. Päässäni on siis aika selvät polut, joita pitkin haluan kulkea unelmatöitäni kohti, sekä selvät suunnitelmat, miten minun tulisi edetä opinnoissani, jotta niistä tulisi joku päivä totta. Tällä hetkellä en kuitenkaan uuvuta itseäni stressaamalla tulevasta vaan teen kaikkeni opiskeluissani nyt ja uskon siihen, että kova työ tulee kantamaan hedelmää. 🙂

JUDIT KERESZTES

”Humanistilla on oikeus ja velvollisuus olla aidosti ylpeä omasta alastaan.”

Syksyllä 2011 abiturientti Karjalainen oli varma, että hänestä tulee kirurgi tai psykiatri. Halu auttaa ihmisiä ja Greyn anatomiaa katsoessa vietetyt tunnit varmistivat, että kalenteriin oli merkitty punaisella kynällä muistutuksia, kuten “Ilmoittaudu valmennuskurssille” tai “Lääkiksen pääsykoe klo 9”. Lääkishaaveet ja kolme kertaa kesken jääneet kemian kurssit eivät kuitenkaan kohdanneet, ja abikeväänä oli aika vaihtaa suunnitelmaa ainakin kuluvan vuoden osalta.

“Liian tyhmä lääkikseen” -ajatus sai mut hakemaan humanistiselle alalle. Ajattelin, että luen Galenosta sitten siellä kielioppikurssien lomassa. Syy sille, miksi hain opiskelemaan nimenomaan suomen kieltä, ei ole mulle vieläkään täysin selvä, mutta oon kyllä aina ollut kiinnostunut kielistä ja pitänyt opettamisesta. Hain suomen lisäksi ykkösvaihtoehtona lukemaan psykologiaa, mutta loppujen lopuksi en edes avannut pääsykoekirjoja.

Tuurilla pääsin kuitenkin suomelle sisään huonosta valmistautumisesta huolimatta, ja syksyllä 2012 alkoi uusi elämä Jyväskylässä. Heti ensimmäisinä päivinä tajusin, että täällähän mun kuuluu olla. Täällä mun ei tarvi yrittää ymmärtää kemiallisia reaktioita tai esittää olevani kiinnostunut sähkömagnetismista, koska en mä niistä aiheista oikeasti koskaan ollut kiinnostunut. Täällä nää ihmiset jaksaa oikeasti vääntää koko lounastauon siitä, mikä merkitysero on sanoilla vähän ja hieman, ja tekee sitä vielä mielellään. Muutama vuosi myöhemmin tapasin lukioystäväni lääkiskavereita ja katselin tulevien lääkäreiden pyörittelevät silmiään, kun intoilin pervokielitieteestä. Sillä hetkellä en olisi voinut olla onnellisempi omasta lingvistiikkaperheestäni.

Opiskeluaika on kyllä ollut ihan huippua aikaa. Opiskelemisen lisäksi on ehtinyt tehdä järjestöhommia, tutustua uusiin ihmisiin, harrastaa ja bailata. Kielitiede on aina ymmärtänyt, vaikka Osma-darra on jatkunut seuraavaan torstaihin asti – samaa ei varmaan voisi sanoa lääketieteellisestä. Vaikka kaikki kurssit ei todellakaan ole olleet kiinnostavia ja luonnontieteet kiehtovat edelleen, on tämä ala selvästi se, jolla mun tulee olla. Melkoinen mäihä, että ekalla kerralla osui napakymppiin.

Yksi tärkeimmistä opiskeluaikana oppimistani asioista on kuitenkin se, että humanistinen ala ei ole mikään varavaihtoehto luonnon- tai lääketieteelliselle. Humanisti ei ole “liian tyhmä lääkikseen” tai opiskele huuhaatiedettä. Humanistilla on oikeus ja velvollisuus olla aidosti ylpeä omasta alastaan. Ja minä ainakin olen. Oon hiton ylpeä siitä, että oon päässyt tänne opiskelemaan, ja näin valmistumisen kynnyksellä voin todeta, että sietääkin olla. Ja mitä tulee ihmisten auttamiseen: Kuka muka sanoo, ettei ope olisi sankari?

Marianna Karjalainen

“Valitsin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajalinjan, sillä se antaa ainutlaatuisen opettajan pätevyyden.”

En oikeastaan tiennyt tulla Jyväskylän yliopistoon, oikeastaan vain tajusin jäädä kotikaupunkiini. Koko lukion ajan halusin lukemaan oikeustiedettä, kunnes abikeväänä historian kirjoituksiin lukiessa tuli seinä vastaan. En halunnut enää lukea riviäkään ja päätin olla hakematta oikikseen. Suunnittelin tekeväni töitä seuraavana talvena alkavaan varusmiespalvelukseen asti, mutta äitini kehotti hakemaan johonkin “plan b:hen”, joka oli Jyväskylän yliopisto. Hain suomen kielen, ruotsin kielen ja historian opettajankoulutuslinjoille, ja sain opinto-oikeuden kaikkiin kolmeen.

Valitsin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajalinjan, sillä se antaa valtakunnallisessa mittakaavassa ainutlaatuisen opettajan pätevyyden: opiskelijalla on sisään päästessään käytännössä valmis 300 opintopisteen opintopolku maisteriksi. Suomen kieli ja kirjallisuus on myös mielestäni koulujemme oppiaineista yksi hienoimpia, sisällöiltään laajin ja pedagogisilta mahdollisuuksiltaan paras. Ajattelen, että äikänmaikkana minulla on paras mahdollisuus kasvattaa tasapainoisia ja vastuullisia jäseniä yhteiskuntaamme.

Opintopolkuni ei ole ollut suorin mahdollinen. Lähdin inttiin ensimmäisen vuoden tammikuussa, minkä takia minulta jäivät kolmen aineen perusopinnot kesken. Onnekseni jouduin puolustuspoliittisiin erimielisyyksiin puolustusvoimain kantahenkilökunnan ja palasin takaisin yliopisto-opintoihin vielä fuksivuoden kevääksi. Toisena vuonna kirin kiinni ensimmäisen vuoden kikkailujani ja suoritin kuolemattomuuden, yli 100 opintopistettä. Tuolloin lähdin mukaan myös Sanen toimintaan: puuhailin isäntänä ja harjoittelin korkeakoulupolitiikkaa kopona, joka johti opiskeluaikojeni mielenkiintoisimpiin juttuihin.

Kolmantena vuonna oli taas sopiva aika mutkistaa opintopolkua ja lähteä päätä pahkaa mukaan ylioppilaskunnan toimintaan (ylioppilaskunta on yliopisto-opiskelijoiden lakisääteinen yhteisö, joka valvoo opiskelijoiden etuja ja järjestää monenmoista toimintaa ja myös rakentaa opiskelija-asuntoja). Olin kolmannesta neljänteen vuoteen ylioppilaskunnan hallituksessa, ja vaikka hallituslainen on puolipäivätöissä, sain kandini valmiiksi ajallaan. Hallituksesta jatkoin vielä ylioppilaskunnan puheenjohtajaksi, minkä ohella suoritin opettajaopinnot harjoitteluineen vitosvuonna.

Ylioppilaskunnassa touhuaminen varmasti venytti valmistumistani, mutta en vaihtaisi päivääkään pois. Pääsin mukaan juttuihin, joihin ei humanisti-äikänopen tutkinnolla olisi ikinä mahdollisuutta: olen ollut myymässä tietokonefirmaa, käynyt eduskunnassa haastamassa kansanedustajia koulutuspolitiikasta ja ollut rakennuttamassa kerrostaloa (jos asut Kortepohjan T-talossa, voit fiilistellä, että ihan tavallinen sanelainen kävi pankissa hakemassa 3,5 miljoonan euron lainan tätä pytinkiä varten).

Graduni aloitin nelosvuonna ja sen on pitänyt valmistua jo viitisen kertaa. Nyt olen tukevasti ännännellä vuodella menossa, vaikka tavoitteenani onkin valmistua ennen seitsemättä opiskeluvuotta. Suoritan paraikaa siviilipalvelustani jyväskyläläisessä koulussa, ja olen päässyt opettamaan kaikkia oppiaineita, kaikkia luokkia ensimmäisestä yhdeksänteen ja olemaan erityisopettajana englannissa ja äikässä. Saamani työkokemus on parasta mahdollista.

Opiskeluaika on jumalatonta rallia. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu oudolta, että on kyennyt yhtä aikaa opiskelemaan, hoitamaan muutamaa luottamustoimea, pyörittämään urheiluseuraa, harrastamaan ja kaiken tämän lisäksi vielä bilettämään. Jos jotain opiskeluun liittyviä vinkkejä pitäisi antaa, neuvoisin olemaan työskentelemättä liikaa ja keskittymään niihin asioihin, jotka kiinnostavat. Yksittäisellä kurssiarvosanalla ei ole väliä, jos olet sisäistänyt asiat. Varsinkin opettajilla oikea osaaminen punnitaan aivan muualla kuin Äänteistä puheeksi -kurssin tentissä.

“Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat”, totesi Vilho Koskela. Olen ottanut Väinö Linnalta monia elämänviisauksia, mutta Koskelan lausahdus kuvaa opiskelujani parhaiten. Yhtään Rinneriehaa ei kannata jättää väkisin väliin, ja poissaolot voi aina korvata.

Taimo Halme

”Mulla kävi mäihä ja tajusin tykkääväni tästä oikeesti”

Musta piti tulla lääkäri, niin kuin John Carter tai Luka Kovac Teho-osastossa. Halusin sotakentille leikkaamaan haavoittuneita pommien räiskyessä ympärillä. Mun suurin haave oli pelastaa maailma, mutta mun matikkapää ei riittäny siihen.

Lukion ekalla matikan numero hujahti kympistä kutoseen. Laskin kaikki illat, mutta siinä se silti seisoi: kompensaatiotehtävienkin jälkeen paperissa irvisteli kohtalainen. Itkin äidille, ettei musta ole lukioon, liekö eläjäksikään.

Luin ja laskin, laskin ja luin. Joskus meni oikein, useimmiten ei. Sitten päätin, että hiiteen kaikki numerot. Mulla on muutakin tekemistä seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi kuin etsiä sitä saatanan äksää. Enää käytän mokomaa vierasperäistä vain sanassa xylitol ja huumorilla sanoissa mix ja läxyt.

Ei äikkä ollu koskaan mun unelma. Päädyin alalle kliseisistä syistä, koska mun äikän opet oli ihanii ja oon aina tykänny kirjottaa. Mulla kävi mäihä ja tajusin tykkääväni tästä oikeesti. Ois voinu käydä ihan toisinki.

Päivääkään en oo valintaani katunut. Harvoin ees miettinyt. Elämässä pitää tehdä jotain ja aina ei voi olla kivaa. Tällä alalla on ollut suurimmaksi osaksi kivaa.

On ollu monta hyvää vuotta aikaa kasvaa kielitieteilijänä ja ihmisenä. Ei oo ollu liikaa läksyjä ja aina on kerinny juomaan bisseä. ”Ei ois aikaa tämmöseen lääkiksessä”, oon miettiny, kun oon lintsannu luennolta darran takia.

Oon käyttänyt aivan liian paljon rahaa haalarimerkkeihin ja sitsiasuihin, ja hukannut sata kertaa ajokorttini haalarin lahkeeseen. Vieläkään en oo saanu tarpeekseni kokoglitteriin pukeutumisesta tai oppinu palauttamaan kirjaston kirjoja ajoissa.

Nyt alan olla valmis. Musta tulee ehkä äikän ope, ehkä toimittaja. Molempia oon kokeillu ja hyvältä vaikuttaa. Ja mikä parasta, mun elämässä ei oo yhtään äksää.

Susanna Stranius

Ps. Niistä haalarimerkeistä. Ne todellakin saa liimata.

”Alusta asti ala on tuntunut niin omalta kuin olla ja voi”

Kolmas opiskeluvuosi on juuri alkanut, ja tieni oikealle alalle on ollut loppujenlopuksi aika yksinkertainen. Niin yksinkertainen, että välillä mietityttää, oliko tämä oikeasti muka näin helppoa? Ekalla yrittämällä sisään ja alusta asti ala on tuntunut niin omalta kuin olla ja voi. Mutta ei tämä tie ole ihan niin sileä ollut, ja tässäpä tulee tarkempi selonteko!

Kirjoitin ylioppilaaksi Kaurialan lukiosta Hämeenlinnasta keväällä 2013. Lukion aikana haaveilin kovasti yliopisto-opinnoista, mutta en ollut ollenkaan varma omasta kyvykkyydestäni. Yliopisto tuntui pilvilinnojen päällä olevalta paikalta, jonne vain Mensan jäseneksi kelpaavat ihmenerot pääsevät mikäli planeetat ovat oikeassa muodostelmassa. Joka tapauksessa moni akateeminen ala kiinnosti, ja lopullisen rohkeuden yliopistoon hakemiseen sain hyvin menneistä yo-kirjoituksista. Abikeväänä hain opiskelemaan sosiaalityötä, mikä tuntuu nyt todella omituiselta. Halusin kuitenkin joka tapauksessa pitää välivuoden, joten pääsykokeissa kävin vain harjoittelemassa pääsykoetilannetta. Töitä oli tiedossa, ja halusin ennemmin pitää taukoa opiskeluista ja säästää. Enkä kyllä ollut ollenkaan käryllä siitä, mikä haluaisin isona olla.

Välivuoden aikana opiskelumotivaatio kasvoi kohisten, ja marraskuussa 2013 menin ammatinvalintapsykologin paikkeille. Siinä vaiheessa olin kahden vaiheilla: yhteiskuntatieteellinen ala vai opettajan opinnot? Jos opettaja, niin yhteiskuntaoppi vaiko äikkä? Parin tapaamiskerran jälkeen olimme ammatinvalintapsykologin kanssa tulleet siihen tulokseen, että kyllä se on se äikän ope miksi minun kannattaa ryhtyä. Ei muuta kun Google laulamaan ja pääsykoekirjat tilaukseen!

Googlettamista on muuten iso kiittäminen siitä, että pääsin sisään. Suomi24- ja demi.fi:n foorumeilta sain tietoa, että Jyväskylän yliopiston suomen kielen pääsykokeisiin kannattaa ehdottomasti lukea kielioppikirjoja sen virallisen pääsykoekirjan lisäksi. Luin siis kolmea kielioppikirjaa ja sitä ”oikeaa” pääsykoekirjaa, joka keskittyi kielitieteeseen. Voin laittaa pääni pantiksi, että ilman kieliopin ja lauserakenteiden pänttäämistä eivät olisi yliopiston ovet auenneet. Pääsykokeisiin lukeminen oli hirveää, enkä toivottavasti joudu tekemään sitä enää koskaan (en ole kyllä tavannut ketään, joka olisi siitä erityisemmin nauttinut).

Hyväksymiskirje tuli sitten juhannuksen jälkeen 2014. Kun avasin kuoren, luulin sen olevan joku ”onnea, pääset avoimeen yliopistoon, tässä tilinumero” –tyyppinen lerpake, mutta olinkin ihan oikeasti päässyt sisään. Se oli elämäni onnellisin päivä. Itkeä vollotin onnesta ja epäuskosta, ja uskon olevani seuraavan kerran yhtä hillittömän ja äkkinäisen onnellinen sitten, jos joskus voitan ylisuuren summan rahaa tai saan oman lapsen. Niin iso juttu se opiskelupaikan saaminen oli ja on edelleen!

Opinnot ovat olleet vielä mielenkiintoisemmat kuin osasin odottaa. Suomen kielen opiskelu on niin monipuolista. Eivät kaikki kurssit ole tietenkään lemppareita olleet, mutta yleisfiilis on säilynyt oikein hyvänä koko opiskelujen ajan, eikä alanvaihto ole käynyt mielessäkään. Opiskelukaverit ovat ihania ja meidän ainejärjestö myös. Jyväskylään on ollut helppoa kotiutua, vaikka ensimmäistä kertaa kävin täällä silloin pääsykokeissa, ja toisen kerran sitten kun muutto alkoi. Oli lottovoitto valita Jyväskylä ja Jyväskylän yliopisto. 🙂

Sara Ruokola