Mistäs tiesit tänne tulla?

” Tunnen olevani huipulla, tykkään ja innostun siitä, mitä opiskelen ja teen”

Olin vielä teini ja asuin kotikaupungissani Csíkszeredassa tutustuessani suomalaiseen metallimusiikkiin. Silloiset kaksi suomalaista lempparibändiä, Ensiferum ja Korpiklaani, johdattivat minut laulujensa aiheiden takia lukemaan Kalevalan ensimmäisen kerran äidinkielelläni unkariksi sekä netistä yritin lukea osia suomeksi. 😀  Rakastuin siihen heti ja minusta tuntui siltä, että minun on pakko tutustua tähän maagiseen maailmaan ja luontoon, ihanaan pieneen kansaan ja mielettömän kauniiseen (suku)kieleen. Halusin myös ymmärtää, mistä yhtyeiden suomenkieliset laulut kertovat. 🙂

Niin ja talvet, tietenkin nämä Suomen pitkät, pimeät, kylmät, lumiset talvet kunnon pakkasineen : niilläkin on ollut suuri osuus siinä, minkä takia haaveilin päivät pitkät Suomesta ja päätin, että kyllä minä joku  päivä vielä tänne muutan. En tiennyt miten tai milloin, mutta mä tiesin tekeväni sen.

Olin miettinyt, että ensimmäinen askel olisi varmaan oppia edes jonkin verran tätä kieltä. Niinpä päätin, että lukion jälkeen menen ainoaan yliopistoon, jossa opetetaan suomen kieltä koko Romaniassa: Kolozsvárin Babeș-Bolyai yliopistoon. Rahaongelmien takia jätin kuitenkin yhden vuoden väliin, jolloin tein töitä myyjänä, asiakaspalvelijana ja toimistotyöntekijänä kotikaupungissani.

Meni siis vuosi ja yliopistoon pääsin heti ensimmäisellä yrityksellä ja vielä ilmaiseen (eli valtion tukemaan) paikkaan, Humanistiseen tiedekuntaan.  Otin pääaineeksini Englannin kieltä ja kirjallisuutta, ja sivuaineiksini Suomen kieltä ja kirjallisuutta sekä Norjan kieltä. Opiskelut sujuivat hyvin, rakastuin suomen kieleen ja kirjallisuuteen yhä enemmän ja innostukseni senkun kasvoi päivästä toiseen – kiitos kuuluu tietenkin myös suomen kielen opettajilleni, suomalaisille lehtoreilleni sekä suomalaisille harjoittelijoille. 🙂

Ensimmäisen kerran Suomessa kävin CIMOn (nykyisen Opetushallituksen) järjestämällä Suomen kielen ja kulttuurin II B kesäkurssilla Vaasan yliopistolla heinäkuussa 2013. Suomen ja minun suhteeni oli rakkaus ensimmäisellä silmäyksellä. <3  Kesäkurssi kesti kolme viikkoa ja se oli liioittelematta elämäni parasta aikaa.  Silloin mä tiesin, että mä kuulun tänne. Suomi tuntui heti oikealta kodilta: turvalliselta, mahtavalta, vapaalta, äärettömän upealta ja sellaiselta paikalta, jossa voin rauhassa olla oma itseni, ilman kovien kriittikkien saamista esimerkiksi ulkonäöstäni.

Kun piti lähteä kotiin (ja tietenkin piti, kandidaattitutkielma ja viimeinen vuosi odottivat!), luulin maailmani murtuvan. Kotona itkin joka ikinen päivä vanhemmilleni, että haluan takaisin Suomeen. Kannoin Suomen ainutlaatuista tuoksua mukanani muistissani ja en malttanut odottaa, että pääsisin takaisin tänne. Kolmessa viikossa myös suomen kielen taitoni ovat vahvistuneet huomattavasti: uskalsin ja onnistuin puhumaan kursseilla jo melko sujuvasti. Noh, meni se viimeinenkin vuosi ja byrokrattisten taistelujen (sekä kyynelmerten ) hinnoin tuli suomenkielinen kanditutkielmakin valmiiksi, jonka otsikko tuntuu vieraalta vielä tänäkin päivänä:Identiteetin ilmaisujen tarkistaminen ja minä -kuvia Pirkko Saision teoksissa.  Hahah. 😀 😀

8. elokuuta 2014 = Elämäni suurin unelma toteutui: muutin Suomeen. Viisi euroa nahkarotsin vasemmassa taskussa sekä koko elämä paketoituna yhteen reppuun ja yhteen rinkkaan. Näin se alkoi, uusi elämäni täällä. 🙂 Olin kolme viikkoa CIMOn Suomalaisen nykykirjallisuuden kesäkurssilla Jyväskylän yliopistolla, jonka jälkeen muutin au pariksi Järvenpäähän joulukuuhun saakka. Sen jälkeen muutin au pariksi Jyväskylään joulukuuhun 2015 saakka.

Koska heinäkuussa 2015 kävin CIMOn Suomen kielen ja kulttuurin IV kesäkurssia Tampereen yliopistolla ja rakastuin yliopistoon ja kaupunkiin, olisin vuonna 2016 halunnut hakea sinne opiskelemaan joko Suomen kielen tai Suomalaisen kirjallisuuden maisteriohjelmaa. Sain kuitenkin tietää, että minun olisi pitänyt suorittaa myös kandidaattivaiheen vielä kerran ja siihen minulla ei enää olisi ollut kärsivällisyyttä. Enkä totta sanoen siinä nähnyt mitään järkeä, sillä minullahan oli jo yksi kanditutkinto. Halusin suoraan eteenpäin ja maisteriohjelmaa opiskelemaan.

Ongelmana oli kuitenkin se, että vaikka valmistuin Kolozsvárin BBYn Humanistisesta kesäkuussa 2015, kanditutkintoni todistus ei valmistunut, kuin vasta kesäkuussa 2016. Henkilökunta sieltä ei suostunut luovuttamaan sen kenenkään muulle kuin minulle henkilökohtaisesti.  Sinä vuonna kävin kotona jo toukokuussa eikä minulla töiden takia ollut enää aikaa matkustaa yhden paperin takia kotiin jälleen kerran.

Näin siis kahden vuoden tauon sijaan tauko opiskeluista venyikin kolmeksi vuodeksi, jonka aikana toimin mm.  au parina kahdessa suomalaisessa perheessä, puhelinmyyjänä, siivoojana, tiskaajana, toimistotyöntekijänä, asiakaspalvelijana sekä henkilökohtaisena avustajana. Lopulta ja onneksi minut hyväksyttiin kesäkuussa 2017 Jyväskylän yliopistoon ja Suomen kielen ja kulttuurin maisteriohjelmaan, johon hain maaliskuussa.

En enää muista, mistä sain alun perin tietää, että juuri täällä minun nenäni edessä on suora ja pelkkä maisteriohjelma ulkomaalaisille, jossa opetuksen kieli on kuitenkin suomi, sekä suurin osa opetettavista aineista ovat samoja, kuin suomalaisillakin opiskelijoilla. Tämä oli minulle tärkein kriteeri maisteriohjelmia selaillessani: en olisi halunnut suorittaa maisterini englanniksi, sillä sitä kieltä opiskelin 17 vuotta, olen enkun kandi ja haluan hioa nimenomaan suomen kielen taitojani. Halusin suomenkielisen maisteriohjelman myöskin sen takia, koska uskon siihen, että tulevan työelämän kannalta siitä on myös hyötyä: luulisin, että se tulee painamaan tulevien esimiesten silmissä ja se tullaan arvostamaan.

Enkä pettynyt: tämä maisteriohjelma on ikään kuin minua varten suunniteltu ja tehty!  Tämän ensimmäisen lukukauden aikana olen oppinut ja tehnyt niin paljon ja niin monipuolisesti, kuten aiemmin en ikinä, missään, edes vuosien aikana. Niin opiskeluissa kuin myös harrastusten ja erilaisten tapahtumien kautta. Tunnen olevani huipulla, tykkään ja innostun siitä, mitä opiskelen ja teen, ja tietenkin sanelainen yhteisö on mahtavin porukka, keihin olen tutustunut.

Heti ekasta on tuntunut siltä, että minut on todella avoimin mielin otettu vastaan ja tunsin itseni tervetulleeksi tähän Sane-perheeseen. 🙂 Ensimmäinen lukukausikin on suoritettu niin hyvin arvosanoin, että en olisi voinut edes unelmoida tällaisista. Olen alkanut arvostamaan itseäni vähän enemmän sekä myös tuntemaan ylpeyttä suorituksistani, jotka esimerkiksi suomea äidinkielenään puhuville saattavat tuntua pieniltä, mutta minulle ne ovat kilometripylväitä.

Olen huomannut, että  joudun tietenkin tekemään tuplasti, ellei jopa kolmekin kertaa enemmän, töitä joidenkin kurssien kohdalla, kuin esimerkiksi suomalaiset opiskelijat. Tämä johtuu siitä, että vaikka koen olevani sujuva suomen kielen puhuja (virheitä tietenkin sattuu edelleen), silti on vielä käsitteitä ja sanoja, joita en ymmärrä ja sitten pitää katsoa sanakirjasta, tai tekstiä kirjoittaessa pitää varmistaa jokaista pientäkin kielioppi juttua, että meneekö se todella näin. 😀

Myös se, että Romanian ja Suomen eroavien opetusjärjestelmien takia (Romanian on paljon Suomea puutteellisempi ja epäolennaisiin keskittyneempi) minulta puuttuu tosi monesti sellainen pohja joidenkin vaikkapa kieliteorioiden yms. asioiden tapauksissa, joka muilla jo on, on välillä aiheuttanut hankaluuksia ja pettymyksiä. Helppoa ei siis tämäkään ole, mutta teen aina parhaani antaen itsestäni satakymmentä prosenttia, koska koen vihdoinkin monen vuoden harhailun jälkeen olevani oikeassa paikassa tekemässä ja opiskelemassa juuri sitä, mitä rakastan ja missä olen hyvä. 🙂

Tällä hetkellä Suomen kielen ja kulttuurin maisteriohjelman lisäksi olen myös suorittamassa Viestinnän ja median perusopintoja, sekä opiskelemassa viron kieltä. Syy tähän on se, että tulevaisuudessa tähtään sellaiselle alalle, jossa voisin hyödyntää niin suomen kuin muidenkin osaamieni kielten taitojani – esimerkiksi äidinkielen unkarin ja vaikkapa englannin, mutta en sulje pois romaniaa taikka norjaakaan (enkä viroakaan täysin :D). Tällainen ala voisi olla esimerkiksi HR. Viestinnän ja median taidot ovat myös suosittuja nykyään ja monessa työpaikkailmoituksessa ne on joko välttämättömiä tai ne katsotaan eduksi. Toki minusta ne vaikuttavatkin mielenkiintoisilta, muuten en olisi lähtenyt opiskelemaan niitä. 🙂

Toisaalta ei ole täysin mahdoton ajatus tutkijan taikka tulkin ja (suomalaisen nyky)kirjallisuuden kääntäjän urakaan. Päässäni on siis aika selvät polut, joita pitkin haluan kulkea unelmatöitäni kohti, sekä selvät suunnitelmat, miten minun tulisi edetä opinnoissani, jotta niistä tulisi joku päivä totta. Tällä hetkellä en kuitenkaan uuvuta itseäni stressaamalla tulevasta vaan teen kaikkeni opiskeluissani nyt ja uskon siihen, että kova työ tulee kantamaan hedelmää. 🙂

JUDIT KERESZTES

”Humanistilla on oikeus ja velvollisuus olla aidosti ylpeä omasta alastaan.”

Syksyllä 2011 abiturientti Karjalainen oli varma, että hänestä tulee kirurgi tai psykiatri. Halu auttaa ihmisiä ja Greyn anatomiaa katsoessa vietetyt tunnit varmistivat, että kalenteriin oli merkitty punaisella kynällä muistutuksia, kuten “Ilmoittaudu valmennuskurssille” tai “Lääkiksen pääsykoe klo 9”. Lääkishaaveet ja kolme kertaa kesken jääneet kemian kurssit eivät kuitenkaan kohdanneet, ja abikeväänä oli aika vaihtaa suunnitelmaa ainakin kuluvan vuoden osalta.

“Liian tyhmä lääkikseen” -ajatus sai mut hakemaan humanistiselle alalle. Ajattelin, että luen Galenosta sitten siellä kielioppikurssien lomassa. Syy sille, miksi hain opiskelemaan nimenomaan suomen kieltä, ei ole mulle vieläkään täysin selvä, mutta oon kyllä aina ollut kiinnostunut kielistä ja pitänyt opettamisesta. Hain suomen lisäksi ykkösvaihtoehtona lukemaan psykologiaa, mutta loppujen lopuksi en edes avannut pääsykoekirjoja.

Tuurilla pääsin kuitenkin suomelle sisään huonosta valmistautumisesta huolimatta, ja syksyllä 2012 alkoi uusi elämä Jyväskylässä. Heti ensimmäisinä päivinä tajusin, että täällähän mun kuuluu olla. Täällä mun ei tarvi yrittää ymmärtää kemiallisia reaktioita tai esittää olevani kiinnostunut sähkömagnetismista, koska en mä niistä aiheista oikeasti koskaan ollut kiinnostunut. Täällä nää ihmiset jaksaa oikeasti vääntää koko lounastauon siitä, mikä merkitysero on sanoilla vähän ja hieman, ja tekee sitä vielä mielellään. Muutama vuosi myöhemmin tapasin lukioystäväni lääkiskavereita ja katselin tulevien lääkäreiden pyörittelevät silmiään, kun intoilin pervokielitieteestä. Sillä hetkellä en olisi voinut olla onnellisempi omasta lingvistiikkaperheestäni.

Opiskeluaika on kyllä ollut ihan huippua aikaa. Opiskelemisen lisäksi on ehtinyt tehdä järjestöhommia, tutustua uusiin ihmisiin, harrastaa ja bailata. Kielitiede on aina ymmärtänyt, vaikka Osma-darra on jatkunut seuraavaan torstaihin asti – samaa ei varmaan voisi sanoa lääketieteellisestä. Vaikka kaikki kurssit ei todellakaan ole olleet kiinnostavia ja luonnontieteet kiehtovat edelleen, on tämä ala selvästi se, jolla mun tulee olla. Melkoinen mäihä, että ekalla kerralla osui napakymppiin.

Yksi tärkeimmistä opiskeluaikana oppimistani asioista on kuitenkin se, että humanistinen ala ei ole mikään varavaihtoehto luonnon- tai lääketieteelliselle. Humanisti ei ole “liian tyhmä lääkikseen” tai opiskele huuhaatiedettä. Humanistilla on oikeus ja velvollisuus olla aidosti ylpeä omasta alastaan. Ja minä ainakin olen. Oon hiton ylpeä siitä, että oon päässyt tänne opiskelemaan, ja näin valmistumisen kynnyksellä voin todeta, että sietääkin olla. Ja mitä tulee ihmisten auttamiseen: Kuka muka sanoo, ettei ope olisi sankari?

Marianna Karjalainen

“Valitsin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajalinjan, sillä se antaa ainutlaatuisen opettajan pätevyyden.”

En oikeastaan tiennyt tulla Jyväskylän yliopistoon, oikeastaan vain tajusin jäädä kotikaupunkiini. Koko lukion ajan halusin lukemaan oikeustiedettä, kunnes abikeväänä historian kirjoituksiin lukiessa tuli seinä vastaan. En halunnut enää lukea riviäkään ja päätin olla hakematta oikikseen. Suunnittelin tekeväni töitä seuraavana talvena alkavaan varusmiespalvelukseen asti, mutta äitini kehotti hakemaan johonkin “plan b:hen”, joka oli Jyväskylän yliopisto. Hain suomen kielen, ruotsin kielen ja historian opettajankoulutuslinjoille, ja sain opinto-oikeuden kaikkiin kolmeen.

Valitsin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajalinjan, sillä se antaa valtakunnallisessa mittakaavassa ainutlaatuisen opettajan pätevyyden: opiskelijalla on sisään päästessään käytännössä valmis 300 opintopisteen opintopolku maisteriksi. Suomen kieli ja kirjallisuus on myös mielestäni koulujemme oppiaineista yksi hienoimpia, sisällöiltään laajin ja pedagogisilta mahdollisuuksiltaan paras. Ajattelen, että äikänmaikkana minulla on paras mahdollisuus kasvattaa tasapainoisia ja vastuullisia jäseniä yhteiskuntaamme.

Opintopolkuni ei ole ollut suorin mahdollinen. Lähdin inttiin ensimmäisen vuoden tammikuussa, minkä takia minulta jäivät kolmen aineen perusopinnot kesken. Onnekseni jouduin puolustuspoliittisiin erimielisyyksiin puolustusvoimain kantahenkilökunnan ja palasin takaisin yliopisto-opintoihin vielä fuksivuoden kevääksi. Toisena vuonna kirin kiinni ensimmäisen vuoden kikkailujani ja suoritin kuolemattomuuden, yli 100 opintopistettä. Tuolloin lähdin mukaan myös Sanen toimintaan: puuhailin isäntänä ja harjoittelin korkeakoulupolitiikkaa kopona, joka johti opiskeluaikojeni mielenkiintoisimpiin juttuihin.

Kolmantena vuonna oli taas sopiva aika mutkistaa opintopolkua ja lähteä päätä pahkaa mukaan ylioppilaskunnan toimintaan (ylioppilaskunta on yliopisto-opiskelijoiden lakisääteinen yhteisö, joka valvoo opiskelijoiden etuja ja järjestää monenmoista toimintaa ja myös rakentaa opiskelija-asuntoja). Olin kolmannesta neljänteen vuoteen ylioppilaskunnan hallituksessa, ja vaikka hallituslainen on puolipäivätöissä, sain kandini valmiiksi ajallaan. Hallituksesta jatkoin vielä ylioppilaskunnan puheenjohtajaksi, minkä ohella suoritin opettajaopinnot harjoitteluineen vitosvuonna.

Ylioppilaskunnassa touhuaminen varmasti venytti valmistumistani, mutta en vaihtaisi päivääkään pois. Pääsin mukaan juttuihin, joihin ei humanisti-äikänopen tutkinnolla olisi ikinä mahdollisuutta: olen ollut myymässä tietokonefirmaa, käynyt eduskunnassa haastamassa kansanedustajia koulutuspolitiikasta ja ollut rakennuttamassa kerrostaloa (jos asut Kortepohjan T-talossa, voit fiilistellä, että ihan tavallinen sanelainen kävi pankissa hakemassa 3,5 miljoonan euron lainan tätä pytinkiä varten).

Graduni aloitin nelosvuonna ja sen on pitänyt valmistua jo viitisen kertaa. Nyt olen tukevasti ännännellä vuodella menossa, vaikka tavoitteenani onkin valmistua ennen seitsemättä opiskeluvuotta. Suoritan paraikaa siviilipalvelustani jyväskyläläisessä koulussa, ja olen päässyt opettamaan kaikkia oppiaineita, kaikkia luokkia ensimmäisestä yhdeksänteen ja olemaan erityisopettajana englannissa ja äikässä. Saamani työkokemus on parasta mahdollista.

Opiskeluaika on jumalatonta rallia. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu oudolta, että on kyennyt yhtä aikaa opiskelemaan, hoitamaan muutamaa luottamustoimea, pyörittämään urheiluseuraa, harrastamaan ja kaiken tämän lisäksi vielä bilettämään. Jos jotain opiskeluun liittyviä vinkkejä pitäisi antaa, neuvoisin olemaan työskentelemättä liikaa ja keskittymään niihin asioihin, jotka kiinnostavat. Yksittäisellä kurssiarvosanalla ei ole väliä, jos olet sisäistänyt asiat. Varsinkin opettajilla oikea osaaminen punnitaan aivan muualla kuin Äänteistä puheeksi -kurssin tentissä.

“Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat”, totesi Vilho Koskela. Olen ottanut Väinö Linnalta monia elämänviisauksia, mutta Koskelan lausahdus kuvaa opiskelujani parhaiten. Yhtään Rinneriehaa ei kannata jättää väkisin väliin, ja poissaolot voi aina korvata.

Taimo Halme

”Mulla kävi mäihä ja tajusin tykkääväni tästä oikeesti”

SussuMusta piti tulla lääkäri, niin kuin John Carter tai Luka Kovac Teho-osastossa. Halusin sotakentille leikkaamaan haavoittuneita pommien räiskyessä ympärillä. Mun suurin haave oli pelastaa maailma, mutta mun matikkapää ei riittäny siihen.

Lukion ekalla matikan numero hujahti kympistä kutoseen. Laskin kaikki illat, mutta siinä se silti seisoi: kompensaatiotehtävienkin jälkeen paperissa irvisteli kohtalainen. Itkin äidille, ettei musta ole lukioon, liekö eläjäksikään.

Luin ja laskin, laskin ja luin. Joskus meni oikein, useimmiten ei. Sitten päätin, että hiiteen kaikki numerot. Mulla on muutakin tekemistä seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi kuin etsiä sitä saatanan äksää. Enää käytän mokomaa vierasperäistä vain sanassa xylitol ja huumorilla sanoissa mix ja läxyt.

Ei äikkä ollu koskaan mun unelma. Päädyin alalle kliseisistä syistä, koska mun äikän opet oli ihanii ja oon aina tykänny kirjottaa. Mulla kävi mäihä ja tajusin tykkääväni tästä oikeesti. Ois voinu käydä ihan toisinki.

Päivääkään en oo valintaani katunut. Harvoin ees miettinyt. Elämässä pitää tehdä jotain ja aina ei voi olla kivaa. Tällä alalla on ollut suurimmaksi osaksi kivaa.

On ollu monta hyvää vuotta aikaa kasvaa kielitieteilijänä ja ihmisenä. Ei oo ollu liikaa läksyjä ja aina on kerinny juomaan bisseä. ”Ei ois aikaa tämmöseen lääkiksessä”, oon miettiny, kun oon lintsannu luennolta darran takia.

Oon käyttänyt aivan liian paljon rahaa haalarimerkkeihin ja sitsiasuihin, ja hukannut sata kertaa ajokorttini haalarin lahkeeseen. Vieläkään en oo saanu tarpeekseni kokoglitteriin pukeutumisesta tai oppinu palauttamaan kirjaston kirjoja ajoissa.

Nyt alan olla valmis. Musta tulee ehkä äikän ope, ehkä toimittaja. Molempia oon kokeillu ja hyvältä vaikuttaa. Ja mikä parasta, mun elämässä ei oo yhtään äksää.

Susanna Stranius

Ps. Niistä haalarimerkeistä. Ne todellakin saa liimata.

”Alusta asti ala on tuntunut niin omalta kuin olla ja voi”

Sara RuokolaKolmas opiskeluvuosi on juuri alkanut, ja tieni oikealle alalle on ollut loppujenlopuksi aika yksinkertainen. Niin yksinkertainen, että välillä mietityttää, oliko tämä oikeasti muka näin helppoa? Ekalla yrittämällä sisään ja alusta asti ala on tuntunut niin omalta kuin olla ja voi. Mutta ei tämä tie ole ihan niin sileä ollut, ja tässäpä tulee tarkempi selonteko!

Kirjoitin ylioppilaaksi Kaurialan lukiosta Hämeenlinnasta keväällä 2013. Lukion aikana haaveilin kovasti yliopisto-opinnoista, mutta en ollut ollenkaan varma omasta kyvykkyydestäni. Yliopisto tuntui pilvilinnojen päällä olevalta paikalta, jonne vain Mensan jäseneksi kelpaavat ihmenerot pääsevät mikäli planeetat ovat oikeassa muodostelmassa. Joka tapauksessa moni akateeminen ala kiinnosti, ja lopullisen rohkeuden yliopistoon hakemiseen sain hyvin menneistä yo-kirjoituksista. Abikeväänä hain opiskelemaan sosiaalityötä, mikä tuntuu nyt todella omituiselta. Halusin kuitenkin joka tapauksessa pitää välivuoden, joten pääsykokeissa kävin vain harjoittelemassa pääsykoetilannetta. Töitä oli tiedossa, ja halusin ennemmin pitää taukoa opiskeluista ja säästää. Enkä kyllä ollut ollenkaan käryllä siitä, mikä haluaisin isona olla.

Välivuoden aikana opiskelumotivaatio kasvoi kohisten, ja marraskuussa 2013 menin ammatinvalintapsykologin paikkeille. Siinä vaiheessa olin kahden vaiheilla: yhteiskuntatieteellinen ala vai opettajan opinnot? Jos opettaja, niin yhteiskuntaoppi vaiko äikkä? Parin tapaamiskerran jälkeen olimme ammatinvalintapsykologin kanssa tulleet siihen tulokseen, että kyllä se on se äikän ope miksi minun kannattaa ryhtyä. Ei muuta kun Google laulamaan ja pääsykoekirjat tilaukseen!

Googlettamista on muuten iso kiittäminen siitä, että pääsin sisään. Suomi24- ja demi.fi:n foorumeilta sain tietoa, että Jyväskylän yliopiston suomen kielen pääsykokeisiin kannattaa ehdottomasti lukea kielioppikirjoja sen virallisen pääsykoekirjan lisäksi. Luin siis kolmea kielioppikirjaa ja sitä ”oikeaa” pääsykoekirjaa, joka keskittyi kielitieteeseen. Voin laittaa pääni pantiksi, että ilman kieliopin ja lauserakenteiden pänttäämistä eivät olisi yliopiston ovet auenneet. Pääsykokeisiin lukeminen oli hirveää, enkä toivottavasti joudu tekemään sitä enää koskaan (en ole kyllä tavannut ketään, joka olisi siitä erityisemmin nauttinut).

Hyväksymiskirje tuli sitten juhannuksen jälkeen 2014. Kun avasin kuoren, luulin sen olevan joku ”onnea, pääset avoimeen yliopistoon, tässä tilinumero” –tyyppinen lerpake, mutta olinkin ihan oikeasti päässyt sisään.  Se oli elämäni onnellisin päivä. Itkeä vollotin onnesta ja epäuskosta, ja uskon olevani seuraavan kerran yhtä hillittömän ja äkkinäisen onnellinen sitten, jos joskus voitan ylisuuren summan rahaa tai saan oman lapsen. Niin iso juttu se opiskelupaikan saaminen oli ja on edelleen!

Opinnot ovat olleet vielä mielenkiintoisemmat kuin osasin odottaa. Suomen kielen opiskelu on niin monipuolista. Eivät kaikki kurssit ole tietenkään lemppareita olleet, mutta yleisfiilis on säilynyt oikein hyvänä koko opiskelujen ajan, eikä alanvaihto ole käynyt mielessäkään. Opiskelukaverit ovat ihania ja meidän ainejärjestö myös. Jyväskylään on ollut helppoa kotiutua, vaikka ensimmäistä kertaa kävin täällä silloin pääsykokeissa, ja toisen kerran sitten kun muutto alkoi. Oli lottovoitto valita Jyväskylä ja Jyväskylän yliopisto. 🙂

Sara Ruokola

”Ensimmäinen kuva minusta Fennicumin portailla on otettu, kun olin neljän kuukauden ikäinen”

RiikkaTämän sarjan kirjoituksissa on jo kerrottu erilaisista reiteistä Jyväskylään opiskelemaan suomen kieltä. Minun reittini ei ole kaikkein tavanomaisin, vaikka askelmerkit olivat tarjolla jo varhaisessa vaiheessa.

Ensimmäinen kuva minusta Fennicumin portailla on otettu, kun olin neljän kuukauden ikäinen.  Molemmat vanhempani opiskelivat Jyväskylän yliopistossa, äiti äidinkielenopettajaksi ja isä luokanopettajaksi. Lapsuuteni ajan Jyväskylään reissattiin säännöllisesti. Siellä tavattiin perhetuttuja, joita vanhempien opiskeluvuosilta oli jäänyt lähipiiriimme. Fennicumin portaat kuvattiin moniin lapsuudenkuviin, sillä oma ja siskoni kummitäti ovat myös valmistuneet sieltä.

Äiti jatkoi historian ja yhteiskuntatieteiden opintoja, kun olin alle kouluikäinen. Eskarilaisena tiesin, mikä on tentti. Olin nähnyt yliopiston päärakennuksen aulan, jossa yleisenä tenttipäivänä huudeltiin opiskelijoita, kun tenttiä aloitettiin. Lapsen näkökulmasta siinä oli jotain hohdokasta. Leikin kotona ruskeiden kirjekuorten avulla yleistä tenttipäivää.

Muistan tarkalleen hetken, jolloin päätin, että haluan itsekin opiskella Jyväskylän yliopistossa. Kotivideolla näkyy, miten lähden juoksemaan ylämäkeä ja huikkaan muille, että juoksen jo edeltä Fennicumiin. Olin yhdeksänvuotias. Päätös oli tehty, mutta en kertonut siitä moneen vuoteen kenellekään.

Valmis latu oli avattu kuljettavaksi. Voisi kuvitella, että päätyminen Jyväskylään opiskelemaan suomen kieltä olisi ollut helppoa ja yksinkertaista. Tavallaan se olikin, mutta se ei ole koko totuus. Kyseenalaistin koko suunnitelman vuosiksi, sillä se tuntui liian helpolta ratkaisulta. Minun oli selvitettävä itselleni – ja muille, että kyse on omasta valinnastani. Ei siitä, että edessä oli valmis polku kuljettavaksi.

Abisyksynä seisoin Fennicumin edessä paljettibaskeri päässä. Julkaisin kuvan Facebookissa ja linjasin siinä tavoitteeni – Fennicum ja uusi lakki. Heti kuvan julkaisun jälkeen hirvitti. Olisiko ollut parempi olla hiljaa tavoitteistaan? Mitä jos soveltuvuuskoe osoittaa, että minusta ei olekaan alalle? Siinä epäonnistuminen olisi ollut rankkaa.

Pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon äidinkielenopettajaksi syksyllä 2013. Kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun olin päättänyt, että myös minä haluan opiskella Jyväskylässä. Olo oli epätodellinen. Samaan aikaan paikassa oli paljon tuttua, mutta ihanalla tavalla täysin uutta. Jotain aivan omaa.

Kuluneet kolme vuotta ovat osoittaneet, että opiskelupaikka on minulle juuri oikea. Tänä lukuvuonna teen opettajan pedagogisia opintoja. Edessä on opintojen odotetuin ja paras vuosi.

Olen kasvanut opettajien ympäröimänä. Minusta tulee äidinkielenopettaja kaikesta huolimatta, ei sen vuoksi. Tiedän, mitä hankalaa ja ikävääkin ammattiin sisältyy. Kuvitelmat eivät ole liian ruusuisia, sillä työn arki on monella tavalla tuttua. Opettaminen on minun elämäni rakkaus, johon haluan sitoutua loppuelämäksi. Tositarkoituksella.

 

Riikka Rintala

 

P.S. Kaikkien lapsuusmuistojen jälkeen jotain omaakin on oltava. En halua asua Kortepohjassa enkä varsinkaan KOAS:n asunnossa Myllyjärvellä. Sen verran monta kertaa olen seisonut pikkulikkana näiden kerrostalojen pihalla ja kuunnellut tarinoita opiskeluvuosilta.

”Olen yllättynyt positiivisesti ja kaikki odotukseni ovat ylittyneet”

Olen aina rakastanut kirjoittamista, ja yläasteelta asti ajattelin, että haluaisin ehkä toimittajaksi. Kuitenkin koko lukion ajan olin epävarma siitä, mitä alaa hakisin lukemaan, koska pelkäsin, että kirjoittaminen kävisi pitkän päälle tylsäksi. Läheisten kysellessä minulta ammattihaaveistani vastasin aina, etten tiedä, vaikka tosi asiassa suomen kielen tai journalistiikan opinnot olivat kokoajan mielessäni. Otin silti selvää monista ammateista, jotta tietäisin varmasti, mitä haluan.

Abi-keväänä päätin paniikissa hakea lukemaan suomen kieltä epävarmana siitä, onko valinta varmasti oikea. Päätin kuitenkin, ettei suomen kielen opiskeleminen vie ainakaan taaksepäin, koska suuntautumisvaihtoetoja on niin monenlaisia. Hain aluksi vain Tampereen yliopistoon, mutta en kerennyt lukemaan pääsykokeisiin, joten valintakoe meni huonosti. Yhden välivuoden jälkeen hain uudestaan, sillä kertaa sekä Tampereelle että Jyväskylään.

Ennen opiskelujen alkua pelkäsin, että suomen kielen opiskelu olisi turhauttavien yksityiskohtien läpikäymistä. Kuitenkin olen yllättynyt positiivisesti, ja kaikki odotukset ovat ylittyneet. Mielestäni opiskeltavat asiat ovat olleet tosi mielenkiintoisia, ja asioita on opetettu innostavasti. Asiantuntijalinjalla positiivista on ollut se, että sivuaineita ja muita opintoja voi valita vapaasti oman mielenkiinnon mukaan. Erityisen innoissani olen ollut siitä, että suomen kieltä opiskellessa oppii sekä kielioppia, että tekstien tulkintaa ja kirjoittamista.

Selkeitä työhaaveita minulla ei vielä toistaiseksi ole, mutta olen innostunut monista asioista, kuten viestinnästä, kääntämisestä ja monista kielistä. Onneksi vaihtoehtoja on monia, ja voin opintojen edetessä pohtia, mikä itseäni kiinnostaa eniten. Toivon mukaan saan opiskeltua juuri itseäni innostavia aineita, ja voin tehdä työkseni sitä mistä tykkään.

Liisamaija Laitsaari

”Luin pääsykokeisiin sata lasissa!”

Olen 34-vuotias opiskelija täällä suomen kielen asiantuntijalinjalla. Ihan suoraan lukiosta ei minun polkuni kuljettanut minua tänne yliopiston penkeille, vaan aika paljon piti eri aloja kokeilla, ennen kuin oma juttu löytyi.

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2000, eli samana vuonna kuin Microsoft julkaisi Windows 2000 -käyttöjärjestelmänsä ja Tarja Halonen valittiin presidentiksi! Lukion jälkeen minusta tuntui siltä, että olen syntynyt graafikoksi ja pyyhälsin Kuopion Muotoiluakatemiaan opiskelemaan graafista viestintää. Aika pian tajusin, että graafikointi ei ole minun juttuni, mutta tein kuitenkin opinnot loppuun ja valmistuin Medianomiksi vuonna 2005.

Paiskin töitä jonkin aikaa, kunnes opiskeleminen alkoi uudelleen houkutella. Kävin pyörähtämässä muutamissa pääsykokeissa ja opin ottamaan rukkaset vastaan eri aineista, kerta toisensa jälkeen. Suomen kielen kokeissa en jostain syystä kertaakaan käynyt, mutta journalistiikka, taidekasvatus, taidehistoria ja psykologia tulivat tutuiksi.

Viimein kyllästyneenä rukkasiin halusin kokeilla jotain aivan erilaista. Opiskelin vartijan ammattitutkinnon Pohjois-Pohjanmaan aikuisopiston kautta. Tein töitä vartijana opiskelujen ohessa, ja minusta tuntui, että olen viimein oikealla alalla. Hyvää fiilistä kesti, kunnes vuonna 2011 minusta alkoi tuntua siltä, että en sittenkään löydä omaa juttuani turvallisuusalan hektisestä maailmasta. Muutama vuosi kului toimistorottana töitä paiskiessa. Mielessäni iti koko ajan haave opiskelemisesta ja siitä ”omasta jutusta”. Toimistotyöt alkoivat maistua puulle ja puoliksi vakavissani ja puoliksi epätoivoisena päätin kokeilla, miltä suomen kielen pääsykokeissa näyttää. Olin aina tuntenut vetoa kirjoittamiseen ja pilkunviilaamiseen, joten pääsykoekirja tuntui alusta asti tosi hyvälle jutulle.

Luin pääsykokeisiin sata lasissa! Tiesin, että taustapisteilläni ei juuri juhlita, joten hyvät pääsykoepisteet olivat ainut mahdollisuuteni. Kotimme näytti koko kevään siltä kuin joku mielipuoli olisi suunnitellut siellä salaliittoteoriaa. Kirjoitin kaikki pääsykoekirjan oudot sanat paperilappusille ja niiden selitykset toiselle lapulle. Sitten kiinnittelin nuo lukuisat lappuset pitkin taloa ja luin niitä ääneen aina ohi kävellessäni. Piiskasin pällini siihen kuntoon, että osasin selittää koko kirjan asiasanahakemiston ulkomuistista. Pääsykokeet menivät mukavasti ja nyt olen tässä! Unohdin ennen syksyä joka ikisen opettelemani sanan, mutta opiskelu tuntui alusta saakka todella hyvältä. Tunnen olevani viimeinkin siellä ihan oikealla alalla.

Elina Vepsäläinen

”Eniten haluaisin työskennellä kulttuurintuotannon parissa kirjailijana tai käsikirjoittajana”

Äidinkieli oli suosikkioppiaineeni yläasteelta lähtien. Olin siinä hyvä jo ala-asteella, mutta mielenkiinto heräsi vasta yläasteella innostavan opettajan myötä. Samainen opettaja kannusti myös kirjoittamisessa, josta tuli yläasteen aikana rakas tänäkin päivänä jatkuva harrastukseni. Yläasteen kielioppitunnit herättivät mielenkiinnon myös kielen rakenteeseen ja kiinnostus säilyi lukiossa. Lukion puoleen väliin asti en tiennyt, mitä haluaisin jatkossa opiskella. Minulla oli paljon erilaisia tiuhaan vaihtuvia ammattihaaveita.

Jossain vaiheessa koulussamme oli esittelijä Tampereen yliopistosta suomen kielen oppiaineesta. Kuvaus vaikutti kiinnostavalta ja mielessäni alkoi kyteä ajatus suomen kielen opiskelusta. Abivuoteen mennessä olin varmistunut siitä, että haluan opiskella suomea. Kiinnostus liittyi nimenomaan kielen rakenteeseen ja käyttöön eikä opettaminen herättänyt minussa tuolloin minkäänlaisia intohimoja. Vierastin jopa kyseistä alaa, joten minulle oli luontevaa hakea asiantuntijalinjalle. Halusin myös voida valita sivuaineeni täysin vapaasti.

Jyväskylään päädyin aika spontaanisti. Olen kotoisin Etelä-Suomesta ja halusin lähteä katsomaan muutakin osaa Suomesta. Helsinki on mielestäni liian suuri kaupunki enkä uskonut viihtyväni siellä, vaikka se olisi ollut kotikaupungistani katsoen lähin opiskelupaikka. Jyväskylästä minulla oli valmiiksi positiivinen kuva ja hetken mielijohteesta päätin hakea tänne. Olen tyytyväinen päätökseeni, sillä olen kotiutunut tänne loistavasti.

Minulla ei ollut yliopistoon tullessani mitään selkeitä urahaaveita. Jonkin verran ne ovat selkeytyneet matkan varrella ja ihan turvatakseni tulevaisuuteni taloudellisen tilanteen opiskelen luultavasti suomi toisena kielenä –opettajaksi, sillä alalla on hyvät työnäkymät.

Eniten haluaisin työskennellä kulttuurintuotannon parissa kirjailijana tai käsikirjoittajana, mutta en voi valitettavasti luottaa tienaavani elantoani kirjoittamalla. Aion kuitenkin ehdottomasti jatkaa kirjoitusharrastustani ja toivon jonain päivänä julkaisevani fiktiivisiä tekstejä. Minua kiinnostaa myös kielen tutkiminen, mutta saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Haluan pitää vaihtoehdot avoimina, mutta opiskella silti johonkin selkeään ammattiin.

Sivi Makkonen

”Kieliasiantuntijalinja oli selvä valinta, koska opettajuutta olin jo kokeillut”

Kun sinulle kerrotaan tarpeeksi monta kertaa samaa tarinaa, alat pian itsekin uskoa siihen. Minulle kerrottiin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, että isona menen opiskelemaan yliopistoon luokanopettajaksi. Kun tätä mantraa kuuli sekä perheen, ystävien että opettajien tahoilta lähes koko peruskoulu- ja lukiotaipaleensa ajan, sitä ei osannut enää kyseenalaistaa. Ajattelin lopulta itsekin haluavani luokanopettajaksi; olinhan kiinnostunut vähän kaikista asioista, mutta lopulta en mistään ylitse muiden. Olin myös tasaisen hyvä jokaisessa kouluaineessa, joskin kaikkein motivoitunein olin kielten oppitunneilla. Kielelliset konstruktiot yksinkertaisesti kiinnostivat derivaattoja enemmän.

Kun yliopistohaku alkoi abikeväänäni 2010, laitoin hakemuksen luokanopettajakoulutukseen asiaa sen kummempia miettimättä. Yllätin itseni listaamalla hakutoiveiden joukkoon myös suomen kielen aineenopettajakoulutuksen. Pääsin sisään molempiin koulutuksiin, joista valitsin lähipiirini odotusten mukaisesti luokanopettajakoulutuksen Oulun yliopistossa – olihan opinto-ohjaajanikin suositellut tätä sopivimpana vaihtoehtona.

Huomasin kuitenkin pian, ettei alakoulun opettajuus ole minua varten. Ensimmäiset opiskeluvuodet tein todellista identiteettityötä yrittäen sopeutua opettajan rooliin siinä kuitenkaan onnistumatta. Aloin punnita eri vaihtoehtoja, ja pian huomasin hakevani suomen kielen sivuaineoikeutta. Suomen kieli tuntui heti omalta. Rakastin syntaksiin, morfologiaan, kielen variaatioon, semantiikkaan ja kielenhuoltoon liittyviä kursseja ihan nyt vain näin muutaman mainitakseni. Mieleeni alkoi kyteä ajatus pääaineen vaihtamisesta. Luterilaiseen työetiikkaan tottuneena en kuitenkaan halunnut lopettaa sitä, jonka olin kerran aloittanut. Suoritin opettajaopintoni loppuun kiitettävin arvosanoin, vaikka samanaikaisesti tiesin hakeutuvani opintojeni jälkeen toiseen pääaineeseen.

Pääsin opiskelemaan suomea Jyväskylän yliopistoon heti samana vuonna, kun valmistuin kasvatustieteen maisteriksi. Kieliasiantuntijalinja oli selvä valinta, koska opettajuutta olin jo kokeillut. Opinnot ovat vastanneet pitkälti sitä, mitä odotin. Varmasti sillä on vaikutusta, että opiskelin jo aiemmin suomen kielen aineopinnot, joten minulle oli kerinnyt piirtyä melko tarkkarajainen kuva suomen kielen opiskelusta. Yrityksen ja erehdyksen kautta tunnen vihdoin olevani oikealla alalla. Tulevaisuudessa toivon työskenteleväni kielen ja viestinnän parissa.

Sara Juntunen

1 2