”Ensimmäinen kuva minusta Fennicumin portailla on otettu, kun olin neljän kuukauden ikäinen”

RiikkaTämän sarjan kirjoituksissa on jo kerrottu erilaisista reiteistä Jyväskylään opiskelemaan suomen kieltä. Minun reittini ei ole kaikkein tavanomaisin, vaikka askelmerkit olivat tarjolla jo varhaisessa vaiheessa.

Ensimmäinen kuva minusta Fennicumin portailla on otettu, kun olin neljän kuukauden ikäinen.  Molemmat vanhempani opiskelivat Jyväskylän yliopistossa, äiti äidinkielenopettajaksi ja isä luokanopettajaksi. Lapsuuteni ajan Jyväskylään reissattiin säännöllisesti. Siellä tavattiin perhetuttuja, joita vanhempien opiskeluvuosilta oli jäänyt lähipiiriimme. Fennicumin portaat kuvattiin moniin lapsuudenkuviin, sillä oma ja siskoni kummitäti ovat myös valmistuneet sieltä.

Äiti jatkoi historian ja yhteiskuntatieteiden opintoja, kun olin alle kouluikäinen. Eskarilaisena tiesin, mikä on tentti. Olin nähnyt yliopiston päärakennuksen aulan, jossa yleisenä tenttipäivänä huudeltiin opiskelijoita, kun tenttiä aloitettiin. Lapsen näkökulmasta siinä oli jotain hohdokasta. Leikin kotona ruskeiden kirjekuorten avulla yleistä tenttipäivää.

Muistan tarkalleen hetken, jolloin päätin, että haluan itsekin opiskella Jyväskylän yliopistossa. Kotivideolla näkyy, miten lähden juoksemaan ylämäkeä ja huikkaan muille, että juoksen jo edeltä Fennicumiin. Olin yhdeksänvuotias. Päätös oli tehty, mutta en kertonut siitä moneen vuoteen kenellekään.

Valmis latu oli avattu kuljettavaksi. Voisi kuvitella, että päätyminen Jyväskylään opiskelemaan suomen kieltä olisi ollut helppoa ja yksinkertaista. Tavallaan se olikin, mutta se ei ole koko totuus. Kyseenalaistin koko suunnitelman vuosiksi, sillä se tuntui liian helpolta ratkaisulta. Minun oli selvitettävä itselleni – ja muille, että kyse on omasta valinnastani. Ei siitä, että edessä oli valmis polku kuljettavaksi.

Abisyksynä seisoin Fennicumin edessä paljettibaskeri päässä. Julkaisin kuvan Facebookissa ja linjasin siinä tavoitteeni – Fennicum ja uusi lakki. Heti kuvan julkaisun jälkeen hirvitti. Olisiko ollut parempi olla hiljaa tavoitteistaan? Mitä jos soveltuvuuskoe osoittaa, että minusta ei olekaan alalle? Siinä epäonnistuminen olisi ollut rankkaa.

Pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon äidinkielenopettajaksi syksyllä 2013. Kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun olin päättänyt, että myös minä haluan opiskella Jyväskylässä. Olo oli epätodellinen. Samaan aikaan paikassa oli paljon tuttua, mutta ihanalla tavalla täysin uutta. Jotain aivan omaa.

Kuluneet kolme vuotta ovat osoittaneet, että opiskelupaikka on minulle juuri oikea. Tänä lukuvuonna teen opettajan pedagogisia opintoja. Edessä on opintojen odotetuin ja paras vuosi.

Olen kasvanut opettajien ympäröimänä. Minusta tulee äidinkielenopettaja kaikesta huolimatta, ei sen vuoksi. Tiedän, mitä hankalaa ja ikävääkin ammattiin sisältyy. Kuvitelmat eivät ole liian ruusuisia, sillä työn arki on monella tavalla tuttua. Opettaminen on minun elämäni rakkaus, johon haluan sitoutua loppuelämäksi. Tositarkoituksella.

 

Riikka Rintala

 

P.S. Kaikkien lapsuusmuistojen jälkeen jotain omaakin on oltava. En halua asua Kortepohjassa enkä varsinkaan KOAS:n asunnossa Myllyjärvellä. Sen verran monta kertaa olen seisonut pikkulikkana näiden kerrostalojen pihalla ja kuunnellut tarinoita opiskeluvuosilta.